Melankolikon anatomiaa

Smashing Pumpkins on vaihtelevien mielialojen (ellei peräti ääripäiden) yhtye kuten suuri esikuvansakin, The Cure. Kumpikin bändi liikkuu mielen synkimmistä syövereistä tunteiden huipuille saakka. Kumpikin yhtye tuntuu välillä liioittelevan. Kummallakin on nippu maailman upeimpia biisejä. Jos aiemmin esitelty Disarm uppoaa melankolian syvimpään olemukseen, Stand Inside Your Love on euforinen kappale, jossa on ripaus haikeutta. Huikean hienosti ja tarttuvasti Billy Corgan käsittelee rakkauden (tai rakastumisen) olemusta ja siihen sisältyvää paradoksaalisuutta. You and me Meant to be Immutable Impossible It's destiny Pure lunacy Incalculable Inseparable Ja kaiken päällä on ajatus siitä, miten siunattu itse asiassa onkaan kun saa vastaanottaa toisen rakkauden, miten paljon paremmaksi ja viisaammaksi rakkaus meidät tekeekään. (Tai sen pitäisi tehdä – en usko että ihminen joka on täynnä vihaa, halveksuntaa tai väkivaltaa edes osaa oikeasti rakastaa vaikka ehkä k...

Siirrymme (omasta mielestäni) Pet Shop Boysien heikoimpaan vaiheeseen. Mennään siis pikakelauksella, koska en jaksa kiusata itseäni kuuntelemalla näitä uudelleen ja uudelleen. Bilingual (1996) Discoteca avaa levyn mainiosti, vaikkakin perkussiovoittonen sovitus tuntuu lähinnä yrittävän kätkeä biisin keskinkertaisuutta. Samaa voi itse asiassa sanoa koko levystä ja sen tuotannosta. Latinalaisamerikkalaiset rytmit ja saundit toimisivat tehokkaammin parempien biisien kanssa. Metamorphosis kuulostaa hyvin 90-lukulaiselta puhelaulu/puolirappineen, mutta on jostain kummasta syystä kestänyt aikaa hyvin – kunpa biisi vain (jälleen kerran) olisi melodisempi ja tarttuvampi. Electricity on levyn parhaita kappaleita, hieman ärsyttävän tuotannon ja elektronisaundien alla kuplii liki klassinen PSB-melodia ja sanoitus. Se a vida é (That's the Way Life Is) on ihan kiva -kategoriaan sujahtava, sinällään tarttuva ja kepeä biisi. Jos tämä tulisi radiosta, en vaihtaisi kanavaa ja saa...

Harvoin mikään yhtye pystyy tekemään yhtä vaikuttavan debyyttilevyn kuin New Wave (1993). Ja harva biisintekijä osaa kirjoittaa niin hienoja kappaleita kuin vaikka Bailed Out, Starstruck tai Early Years. The Auteursin johtohahmo ja lauluntekijä (yhtyeen kohdalla nimenomaan voi puhua lauluista, sen verran klassisia popkappaleita bändin tuotanto sisältää) Luke Haines (s. 1967) on selvästi paitsi suuri popmusiikkifani myös poikkeuksellisen lahjakas suodattamaan kaikenlaisia vaikutteita niin, että saa lopulta biisinsä kuulostamaan ensisijaisesti omalta itseltään eikä pastisseilta. New Wave on esimerkillinen (tekisi mieli sanoa arkkityyppinen) kattaus loistavia biisejä, mainiota kitarointia, sielukkaan tarttuvia melodioita ja terävän ironisia sanoituksia. Ehkä Hainesin tietynlainen asenne ensisijaisesti fanina ja yhtyeen saundin tietty pienimuotoisuus varmistivat sen, ettei bändistä tullut suurta hittiä vaikka se kuulostikin brittipopimmalta kuin moni 90-luvun puolenvälin brittipop...

                                         " – Jack, meidän pitää lähteä, emme saa pysähtyä ennen kuin päästään sinne." "Minne me sitten ollaan menossa?" "En tiedä mutta meidän on mentävä." Parhaita kirjoittamisohjeita ikinä: Jack Kerouacin Belief & Technique For Modern Prose.   1. Scribbled secret notebooks, and wild typewritten pages, for yr own joy 2. Submissive to everything, open, listening 3. Try never get drunk outside yr own house 4. Be in love with yr life 5. Something that you feel will find its own form 6. Be crazy dumbsaint of the mind 7. Blow as deep as you want to blow 8. Write what you want bottomless from bottom of the mind 9. The unspeakable visions of the individual 10. No time for poetry but exactly what is 11. Visionary tics shivering in the chest 12. In trance...

Melankolisen musiikin lisäksi ajattelin esitellä myös p i ristävää ja toivoa antavaa musiikkia (jotakin anti-depressiivistä?). VNV Nation on vuonna 1990 perustettu elektronista musiikkia tekevä yhtye, joka taitaa olla nykysyntikkapopin parhaita salaisuuksia. Hieman raskaampaa, future popiksi kutsuttua (nimityksen kerrotaan syntyneen VNV Nationin nokkamiehen Ronan Harrisin myötävaikutuksella), industrialista vaikutteita saanutta musiikkia tekevä yhtye on tehnyt mainioita levyjä toisensa perään ja vaikka ehkä yksikään niistä ei ole aivan täysosuma, saisi niiltä koottua ainakin tuplacd:n järjettömän hienoja biisejä. – Ehkä kätevin ääritelmä löytyykin bändin kotisivuilta: ” VNV Nation is a European based alternative electronic project led by Ronan Harris in the roles of singer, songwriter and producer. ” Eniten minuun kuitenkin vetoaa yhtyeen positiivinen energia ja sanoma. Tämä ei välttämättä ensimmäisenä tule mieleen kun kuuntelee bändin menevämpää tuotantoa, jota halli...

Synthwave-retroa parhaimmillaan. Jos artistilla on pokkaa kutsua itseään Timecop1983-nimellä, on syytä odottaa että hänen tuotantonsa on tyylitajuista. Eikä musiikki petä, välillä se kuulostaa jopa häiritsevän retrolta, kuin muusikko olisi joutunut viettämään vuosia eristyksessä ainoana seuranaan vanhempiensa levykokoelma, joka koostuu lähinnä 1980-luvun instrumentaali(syntikka)musiikista tyyliin Jan Hammer, John Carpenter (se ohjaaja, hän on myös tehnyt mainiota musiikkia moniin elokuviinsa) tai Vangelis (nimenomaan 80-luvun Vangelis, Blade Runner ja Chariots of Fire). Dreams on Journeys-levyn avausraita ja täysosuma. Jo albumin kansi kerää tyylipisteet retroautenttisuudellaan ja biisien nimet ovat jo itsessään asiallisuuden huipentumia – Summer Heat, LA Nights, City Lights… Välillä levyä kuunnellessa saundit alkavat melkein rasittaa koska, no, nyt vain sattuu olemaan 2010- eikä enää 1980-luku.     Time flies Doors open Away goes the past It's okay Mutta Dreams si...

  Jotkin biisit vain särkevät sydämen. Disarm saa tuntumaan siltä kuin joku työntäisi veitsen rintaasi samalla kuin se vain tekisi hyvää. Sanoista on monta tulkintaa, mutta ehkä kyse on vain lapsuuden traumojen (yksinäisyyden) muistoista eikä mistään hämärämmästä (joku tulkitsee biisin kertovan abortista koska ” Cut that little child/ Inside of me ” ja kaikkea). Bändi kertoo että he äänittivät tätä biisiä monta kertaa ja etsivät parasta tapaa ilmaista sitä, väsymiseen asti kunnes joku (tuottaja?) ehdotti että Billy Corgan vain soittaisi sen akustisen kitaran säestyksellä. Vielä kun saatiin jouset taustalle, k lassikko syntyi. Disarm on laulu, joka kertoo (näin minä tulkitsen) surullisesta, yksinäisestä lapsuudesta, jota laulun kertoja koettaa (huonolla menestyksellä?) manata pois.    I used to be a little boy So old in my shoes And what I choose is my choice What's a boy supposed to do? Katkeruus ei katoa meistä tuosta vain. Se...

Behaviou r (1990) Levy sisältää joitakin upeimpia Pet Shop Boysien kappaleita, mutta kokonaisuutena jää aavistuksen yhtyeen huippulevyjen varjoon. Being Boring alkaa radikaalisti venytetyllä introlla ja kitarariffillä. (Kitaran näin huomattava esiintyminen PSB-biisillä on sekin uutuus.) Viehättävän eteerinen sointukuvio ja saundit kuljettavat kappaletta, joka leijailee jossain pirteän ja bentsonrauhoittuneen välillä, voisi yhtä hyvin sekä tanssia että itkeä sen tahtiin. Kuten sanoituskin, joka tasapainoilee ajan kulumisen ja nostalgian sekä elämänilon ja rohkeuden rajoilla. Täydellinen klassikko, sellainen biisi joka (kuten monet muutkin Pet Shop Boysien parhaista) kuulostaa vaivattomalta, vaikka useimmat popsäveltäjät epäilemättä luovuttaisivat jonkin ruumiinosansa mikäli osaisivat tehdä tällaisen kipaleen. This Must Be The Place I Waited Years To Leave kuulostaa jatkavan Tennantin ankeiden (katolis) kouluaikojen käsittelyä. To Face The Truth ja Only The Wind How ovat...

Syntikkapop on kiinnostava musiikinlaji, koska se tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja tavallisen kitara-basso-rummut -kokoonpanon sijaan, mutta toisaalta pitää kiinni popkappaleen kaavasta ja melodioista. Aika käydä läpi yhden suosikkiyhtyeeni levyjä. (Muita huippuja ovat New Order, Depeche Mode, VNV Nation, Hurts, Chvrces, Orchestral Manoeuvres in the Dark ja Timecop1983, ainakin, palaan asiaan.) Please (1986) Erittäin lupaava debyytti. Nykykuuntelijaa saattaa hieman häiritä tuotannon (Steven Hague) ja äänimaailman 80-lukulaisuudet, ne korostuvat enemmän kuin vaikka Madonnan varhaislevyillä. Mutta hyvin tuotettu levyhän tämä on, kuten kaikki Pet Shop Boysin levyt. Please kuulostaa oikeastaan varsin kypsältä esikoislevyltä ja on kiinnostavaa tajuta, että Neil Tennant (s. 1954) on sen ilmestyessä ollut jo yli kolmekymppinen. Kaipa elämänkokemus kuuluu. (Tennant toimi myös popjournalistina Smash Hits -lehdessä, ehkä se kasvatti hänen melodiantajuaan ja pop sensibilityään?) ...