Pet Shop Boys -retrospektiivi, osa I

Syntikkapop on kiinnostava musiikinlaji, koska se tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja tavallisen kitara-basso-rummut -kokoonpanon sijaan, mutta toisaalta pitää kiinni popkappaleen kaavasta ja melodioista. Aika käydä läpi yhden suosikkiyhtyeeni levyjä. (Muita huippuja ovat New Order, Depeche Mode, VNV Nation, Hurts, Chvrces, Orchestral Manoeuvres in the Dark ja Timecop1983, ainakin, palaan asiaan.)

Please (1986)

Erittäin lupaava debyytti. Nykykuuntelijaa saattaa hieman häiritä tuotannon (Steven Hague) ja äänimaailman 80-lukulaisuudet, ne korostuvat enemmän kuin vaikka Madonnan varhaislevyillä. Mutta hyvin tuotettu levyhän tämä on, kuten kaikki Pet Shop Boysin levyt. Please kuulostaa oikeastaan varsin kypsältä esikoislevyltä ja on kiinnostavaa tajuta, että Neil Tennant (s. 1954) on sen ilmestyessä ollut jo yli kolmekymppinen. Kaipa elämänkokemus kuuluu. (Tennant toimi myös popjournalistina Smash Hits -lehdessä, ehkä se kasvatti hänen melodiantajuaan ja pop sensibilityään?)

Albumin selkärankana toimivat sen sinkkuhitit. West End Girls yhdistää raukean saundin, suorastaan jatsahtavat soinnut ja säkeistöjen rennon puhelaulun (If? When? Why? What?/ How much have you got?) kertosäkeen hillittömään tarttuvuuteen. Biisin voisi kuvitella hullun tiedemiehen juonena: kun se alkaa soida ihmiset hukkaavat ajatuksensa ja alkavat tehdä tanssipakkoliikeitä musiikin tahtiin. Opportunities (Let´s Make Lots of Money) toimii sekä parodiana (ajattelen paitsi koko rahantekoajatusmaailmaa myös 80-luvun puolenvälin pophittejä joissa hekumointiin menestyksellä, usein taloudellisella) että iskevänä biisinä. Sinkkuna flopannut Love Comes Quickly esittelee yhden tyypillisimmän PSB-biisityypin, kertomuksen rakkauden iskemisestä yllättäen, ehkä aiemmin kyyniseen ihmiseen. Suburbia on vaatimattomin levyn sinkuista, mutta toimii sekin tavallaan (ainakin kun koettaa miettiä, mihin Helsingin lähiöön se voisi sijoittua).

Tonight Is Forever saa melkein uskomaan lausumaansa ja ehkä vain vuosi tai pari myöhemmin yhtye olisi osannut tehdä biisistä sellaisen, mutta nyt jäädään aavistuksen riman alle. Albumin loppupuolen kappaleet vain jäävät alun huippuhittien varjoon: Violence, Later Tonight, Why Don´t We Live Together – niissä ei sinällään ole mitään vikaa, ne ovat vain hieman tylsiä. I Want A Lover sentään kuulostaa kunnollisen dramaattiselta PSB-biisiltä (ja saa miettimään, onko joidenkin kappaleiden ongelma siinä että ne ovatkin liian tylsästi sovitettuja kun oikeasti kaivattaisiin mahtipontisempaa otetta – miltä It´s A Sin muka kuulostaisi hienovaraisemmin tuotettuna?).

Loppujen lopuksi levyn suurin ”ongelma” on se, että sitä vertaa yhtyeen myöhempiin suorituksiin ja pakostakin se hieman kalpenee niiden rinnalla. Mutta jos tämä olisi jäänyt bändin ainoaksi pitkäsoitoksi, esiintyisi se pakostakin erilaisilla ”80-luvun parhaat”, ”hienoimmat kulttilevyt” tai ”unohdetut mestariteokset” -listoilla.

Actually (1987)

Jos et omista yhtä syntikkapop-levyä, kuuntele tämä. Jos taas syntsapopkirjastostasi ei löydy tätä, on jotain pielessä. Mahtavan debyyttinsä jälkeen PSB räjäyttää pajatson toisella levyllään. Jo ikonisesta kansikuvastaan lähtien kaikki on kunnossa. Hieman mahtipontisesti ilmaistuna, kuin Beatles 20 vuotta aiemmin, yhtye näyttää että listapopmusiikkikin voi olla taidetta. Jep, taidetta. Amerikan rockkriitikkojen paavi Robert Christgau totesi: [T]his is actual pop music with something actual to say--pure commodity, and proud of it”.

Albumi onnistuu kuulostamaan sekä hyvin 80-lukulaiselta että ajattomalta, osin kai siksi että tekijät ovat paitsi seuranneet aikansa saundia myös luoneet sitä. One More Chance aloittaa levyn iskevästi ja hehkuu jonkinlaista kylmää epätoivoa, jonka klaustrofobiaa syntikkasaundit ja 303-basso vain korostavat. What I Have Done To Deserve This on yhtä aikaa höyhenenkevyt että vakava. Dusty Springfield tekee aavistuksen keskenkertaisesta biisistä klassikon, unohtamatta tietenkään Tennantin puhelaulua jonka tunteettomuus sopii kappaleeseen täydellisesti:

                   I bought you drinks, I brought you flowers

                   I read your books and talked for hours

                   Every day so many drinks

                   such pretty flowers

Shopping taas on järjettömän tarttuva biisi, öh, shoppailusta. Tietenkään kappaleessa ei jäädä pelkkään pintatasoon vaan ostamisesta tulee metafora nykypäivän elämälle ja ihmissuhteille. Ostamme itsemme onnellisiksi? Kuinka pitkälle pinta riittää?

Neil Tennant on väittänyt, että kun bändi teki biisin Rent, hän ei tiennyt koko rent boy -ilmaisusta. Mmm, okei, Neil, uskotaan. Biisi on epäilemättä kaikkien aikojen oudoimpia slovareita. Voin vain kuvitella tanssilattiallisen ihmisiä vetämässä tätä illan vimeisenä hitaana (minkä voisi uskoa tapahtuneen joskus 80-luvulla jossain pintapaikassa, silloin niitä vielä taidettiin kutsua diskoiksi). Kuinka onnelliseksi raha oikein tekee? Voiko kaiken ostaa, rakkaudenkin? Biisi kysyy monia asioita.

Hit Music on vetävä ja svengaava biisi, joka saa jalan liikkeelle mutta joka ei kuitenkaan ole hittiainesta vaan pikemminkin albumikappale. It Couldn´t Happen Here jää keskinkertaisen asteelle huolimatta komeista (Angelo Badalamentin) jousisovituksista. I Want To Wake Up kuuluu myös levyn ihan kiva -osastoon. Ne eivät ole huonoja biisejä, mutta näin loistavalla levyllä ne kuulostavat vaisuilta.

Levyn superhitti It´s A Sin on teatraalinen esitys, joka tarttuu korviin pahemmin kuin purkka tukkaan. Se sisältää myös nokkelan kaksoismerkityksen: biisi käsittelee katolilaisuutta (johon Tennant kasvatettiin), mutta onko mainittua syntiä kaikki mukavat asiat vaiko homoseksuaalisuus (Father forgive me/ I tried not to do it)? (En voi mitään mutta olen näkevinäni tällaisia alatekstejä Pet Shop Boysien tuotannossa. Löydän niitä myös U2:n lyriikoista suhteessa Jumalaan.) Moni on todennut (ei vähiten yhtye itse), että alussa kuultava lähtölaskenta ei tosiaan liity millään järkevällä tavalla mihinkään, mutta selittämättömästä syystä se kuulostaa siistiltä.

Heart kuvaa jälleen kerran sitä, kuinka rakkaus tai ihastuminen sotkee äkkiarvaamatta ihmisen pään. Rakkauden voisikin ajatella levyn teemaksi, koska se kuulostaa toistuvan eri muodoissaan liki joka biisissä. Ja mikäpä siinä, sehän on yksi merkittävimmältä tuntuvia tunteitaa ihmisen elämässä.

King´s Cross on yksi mainioimpia albuminlopetuksia ikinä. Jonain päivänä joku selittää minulle mistä helvetistä se muka kertoo. ”Someone told me Monday, someone told me Saturday/ Wait until tomorrow and there's still no way/ Read it in a book or write it in a letter/ Wake up in the morning and there's still no guarantee” – kuulostaa hieman pitkäaikaistyöttömän elämältä. Loistava biisi 😏

Ja jonkun pitäisi tehdä tutkimus Pet Shop Boysien käyttämistä sointukierroista (ja muistakin musiikillista jutuista), tuntuu että sieltä voisi löytyä kiintoisia asioita. Just wondering...