Pet Shop Boys -retrospektiivi, osa II

Behaviour (1990)

Levy sisältää joitakin upeimpia Pet Shop Boysien kappaleita, mutta kokonaisuutena jää aavistuksen yhtyeen huippulevyjen varjoon. Being Boring alkaa radikaalisti venytetyllä introlla ja kitarariffillä. (Kitaran näin huomattava esiintyminen PSB-biisillä on sekin uutuus.) Viehättävän eteerinen sointukuvio ja saundit kuljettavat kappaletta, joka leijailee jossain pirteän ja bentsonrauhoittuneen välillä, voisi yhtä hyvin sekä tanssia että itkeä sen tahtiin. Kuten sanoituskin, joka tasapainoilee ajan kulumisen ja nostalgian sekä elämänilon ja rohkeuden rajoilla. Täydellinen klassikko, sellainen biisi joka (kuten monet muutkin Pet Shop Boysien parhaista) kuulostaa vaivattomalta, vaikka useimmat popsäveltäjät epäilemättä luovuttaisivat jonkin ruumiinosansa mikäli osaisivat tehdä tällaisen kipaleen.

This Must Be The Place I Waited Years To Leave kuulostaa jatkavan Tennantin ankeiden (katolis)kouluaikojen käsittelyä. To Face The Truth ja Only The Wind How ovat tylsiä, periaatteessa ihan-okei-biisejä jotka vain eivät yllä lähellekään levyn huippukohtia. Only The Wind sentään omaa hienon, melankolisen (niinpä) kertosäemelodian. Can You Expect To Be Taken Seriously? irvailee kantaaottaville poptähtimiljonäärille, jotka uskovat voivansa muuttaa maailmaa. Biisi on siis jollain metatasolla kantaaottava, sekä albumin parhaita. Tuotanto hivelee korvia vielä tänäkin päivänä, syntikat, kitarat (Neil Tennantin soittamat!) ja efektiäänet sekoittuvat yhteen ja lopputulos kuulostaa yhtä aikaa sekä 90-luvun alulta että ajattomalta. My October Symphony yhdistää toimivasti kuoron ja jouset yhtyeen ilmaisuun. Unelias sointukulku yhdistyy tyylipuhtaan loistavaan laulumelodiaan. Sanoitus käsittelee jälleen ajan kulumista, muutosta ja luopumista, nyt (ajankohtana suositun aiheen eli) Itä-Euroopan kommunistivaltioiden romahtamisen kautta. (Kappaleen loppu, jossa jouset saavat tilaa on myöskin todella komea ja liikuttava.)

Shall I rewrite or revise

my October symphony?

Or as an indication

change the dedication

from revolution to revelation?

So Hard on hieman kliseisestikin ”perus”-PSB-viisu. Mitään vikaa siinä ei ole, jollei yllätyksettömyyttä lasketa sellaiseksi. Biisin syntikkariffissä on jotakin ovelaa (epäilemättä tarvitaan huomattavasti enemmän ymmärrystää musiikin teoriasta kuin minulla on, että osaisi purkaa sanoiksi sen mitä tarkoitan). Epäluulon ja luottamuksen välillää tasapainotteleva sanoituskin on tyypillistä Neil Tennantia.

Nervously on jälleen tylsä slovari, josta ei edes keksi mitään sanottavaa. Jollain toisella levyllä tämäkin biisi puolustaisi paikkaansa, mutta kun vertailukohtana toimii Being Boring tai This Must Be The Place I Waited Years To Leave, kappale lähinnä ärsyttää. The End of the World näyttää Pet Shop Boysit parhaimmillaan, haikeansuloisessa mutta silti positiivisen tunnelman tuovassa biisissä särkyvästä ihmissuhteesta. ”It's just a boy or a girl/ It's not the end of the world” – Ehkä jokaisen (tarkoitan tietysti itseäni) olisi hyvä muistaa se.

Levyn päättää yllättävästi vielä yksi hidas, Jealousy, joka sentään yrittää olla mielenkiintoinen (ja puoliksi onnistuu). Tosin Robbie Williamsin paljon myöhemmin laulama versio toimii kaikessa mahtipontisuudessaan paljon paremmin.

Levyn yleisilme on varsin rauhoittunut, monet biisit välttävät ilmeisiä sointukulkuja ja kuulostavat välillä jopa jazzahtavilta. Tuotannollisesti Behaviour hyödyntää analogisia syntetisaattoreita. Johnny Marr vierailee kitaristina parissa biisissä (ymmärtääkseni he olivat tutustuneet Bernard Sumnerin [jolla oli/on yhtye, Electronic, Marrin kanssa] kautta).

Very (1993)
Syntikkapopin mestariteos! Eihän näin hyviä biisejä kellään ole. Levy muistuttaa taidenäyttelyä, jokainen biisi on maalaus tai teos jolla on oma, tärkeä paikkansa kokonaisuudessa. Can You Forgive Her? Aloittaa levyn heti iskevästi ja yhtyeen varsinaista signature soundia (tarkoitan sitä ”orchestral hit”-syntsaa) hyödyntäen. Kappale vaikuttaa kertovan nuoresta miehestä, jolla on vaikeuksia hyväksyä oma homoseksuaalisuutensa ja jota hänen tyttöystävänsä pilkkaa:

she's made you some kind of laughing stock
because you dance to disco and you don't like rock
She made fun of you and even in bed
said she was gonna go and get herself a real man instead

Saundillisesti albumi kuulostaa julkaisuajankohtaansa nähden hieman vanhahtavalta ja 80-lukulaiselta, mutta mitä sitten? Osin Very jäi Pet Shop Boysien huippukohdaksi, jonka tasoa yhtye hätyytteli vasta 2000-luvulla.

Levyllä ehditään käydä läpi moninainen tunteiden skaala euforiasta suruun, mutta määräävimmät tunteet selvästi ovat ilo ja riemu. Huippukohtia: Liberation, jonka kertoja on juuri rakastunut ja menettänyt aiemman kyynisyytensä (”Really I believed it true/ that all who fell in love were foolish/ But I was wrong/ I've learned that lesson well/ All the way back home at midnight/ you were sleeping on my shoulder”). Jotkut ovat liittäneet kertosäkeen, ”your love is liberation” myös Neil Tennantin ns. kaapistatuloon levyn ilmestymisen aikoihin. Rakkaus on vapahdus.

A Different Point of View kuulostaa liki hysteeriseltä, mutta on hieman kummallisesti kertomus epäonnistuneesta ihmissuhteesta (mitä ei tosiaan pelkän musiikin perusteella arvaisi). ”And all I wanted to say was that I love you/ but you’re telling me now you don’t believe it’s true”. Dreaming of the Queen kuvaa jonkinlaista painajaista, jossa rakkaus on liki konkreettisella tasolla kuollut, kertoja näkee unta että vierailee Englannin kuningattaren luona teellä, lady Dianan kanssa. (”'There are no more lovers left alive/ No one has survived/ so there are no more lovers left alive/ and that's why love has died/ Yes, it's true/ Look, it's happened to me and you'”)

Yesterday, When I Was Mad kuulemma kuvaa muusikoiden kiertueiden ongelmia, tietenkin itseironisesti. Biisi on taas kerran järjettömän tarttuva. Turha kai sanoa että sanoitus on vähintäänkin nokkela.

    Then we posed for pictures with the competition winners
    and argued about the hotel rooms and where to go for dinner
    and someone said: 'It's fabulous you're still around today
    You've both made such a little go a very long way'

I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing kertoo rakastumisesta, joka saa laulun päähenkilön haistattamaan pitkät pidättyvyydelle ja normikäytökselle. Biisi jyrää eteenpäin vastustamattomasti muhkean 909-bassorummun viemänä ja saa jo sillä ja soinnuillaan hyvälle tuulelle. The Theatre on varmasti parhaita miljonäärien kirjoittamia, sosiaalisesti kantaaottavia (asunnottomuuteen/ syrjäytyneisyyteen) biisejä ja omaa niin tarttuvan melodian, että se varmaan kiellettäisiin mikäli korvamadot laitettaisiin verolle. To Speak Is A Sin kuvaa ahdistunutta baarikulttuuria, jossa tärkeintä on käyttäytyä kuten muutkin eikä paljastaa itsestään liikaa.

One and One Make Five, Young Offender ja One in a Million ovat nopeatempoisia, hyväntuulisia kappaleita. On kuvaavaa että nämä biisit, jotka melkein millä tahansa muulla levyllä olisivat sen parhaimmistoa, voi nyt niputtaa yhteen ikään kuin Veryn tylsimpinä. Mutta huonoa biisiä ei tältä levyltä löydäkään.

Lopulta albumin huipentaa loistava versio Go West -discoklassikosta, joka nerokkaasti yhdistää julkaisuajankohdan poliittiset tunnelmat, rautaesiripun ja Itä-Euroopan kommunismin romahtamisen alkuperäisen kappaleen (verhottuun) San Franciscon homoyhteisöjen ylistykseen. Go west, young man!

Robert Christgau kirjoittaa oppaassaan: "Fey and ironic naturellement, but I wasn't ready for baroque--techno synths, massed brass, Village People chorus boys. And I also wasn't ready for sincere. For all his "I've been a teenager since before you were born," Neil Tennant finally seems, well, ready to love--finally seems to comprehend that needing another human being is more than an experiment you perform on your feelings, a way to insure that you'll not only be ravished but ravished exquisitely. Convinced cornballs may still find his emotions attenuated, but I say the production values suit the tumult in his heart and the melodies the sweetness in his soul. And I dare anybody who still thinks he's just talking to notate his high notes. A".

Relentless (1993)

Relentless on harvinainen (enimmäkseen) instrumentaalilevy, joka julkaistiin rajoitettuna painoksena yhdessä Veryn kanssa (Very Relentless). Tämä ei tarkoita etteivätkö senkin kuusi kappaletta olisi loistavia.

 

My Head Is Spinning tarjoilee mielleyhtymiä Orbitaliin ja 90-luvun alun elektronimusaan. (Kuka vielä väitti että Pet Shop Boys ei ollut ajan tasalla?) Kuulostaa yhtää aikaa reippaan rytmikkäältä että hypnoottisen chilliltä eikä saundeista löydy mitään vikaa. Forever In Love kuulostaa siltä loistavalta PSB-biisiltä, jolta jostain syystä uupuvat Neil Tennantin lauluosuuudet. Mutta sekään ei haittaa, niin tarttuva kappale on. Saundillisesti tämä kuulostaa paljon trendikkäämmältä kuin mikään Very-levyn biisi. Myöhemmin Tennant kyllä pääsee mukaan: Did you walk on a stormy night/ oblivious to the rain?/ Did you ever decide that the time was right/ and you'd never go home again?// Forever in love/ Were you ever in love? (Mitä vikaa instrumentaalimusassa muuten on?)

 

Itse asiassa Relentless on yksi Pet Shop Boysien parhaita levyjä. Siinä missä Very kuulostaa vanhahtavan 80-lukulaiselta, Relentless puolestaan kanavoi 90-luvun alun saundia ja tunnelmaa – Orbital, The Orb, Future Sound of London. KDX 125 svengaa melkein trancemaisesti (visio: miltä Pet Shop Boys tekemässä psyketrancea kuulostaisi?). Itse asiassa koko levy epäilemättä pitäisi kokea tanssilattialla. Kummallista muuten, että Relentlessin (julkaisu)ajankohtaiseen saundiin verrattuna Very kuulostaa vanhentuneen 80-lukulaiselta. 

 

We Came From Outer Space kulkee sf-sämplen tahtiin: ”Do you know the difference between the two genders? No. - - We came from outer space”. Biisi tarjoilee jälleen kiehtovia ääniä ja tarttuvan sointukuvion. Olisivatpa Pet Shop Boysit jatkaneet tällaisen musan tekoa ”undergroundissa”, mihin he olisivatkaan päässeet tähän päivään mennessä?

The Man Who Has Everything on levyin heikoin kappale, josta puuttuu se tarvittava koukku, oli se sitten melodia, saundi, looppi tai vai jokin toistuva, häiritsevä sample. One Thing Leads to Another on melkein klassinen PSB-biisi, lauluinen kaikkineen. Mysteeriksi jää miksi sitä ei kelpuutettu ns.varsinaiselle Very-levylle. Rumpulooppi on muhkea ja Tennantin puhelaulu muistuttaa (hassua kyllä) Bernard Sumneria:

They close your eyes

Then the doctor says it's too late

You wonder why

your life passes before you

In the dark
you slip into a coma

ou crash the car

You've gone too far

Policemen flash for your credentials

You go too fast

but you're not careful

so you drive back home

confused and alone