Melankolikon anatomiaa

Siirrymme (omasta mielestäni) Pet Shop Boysien heikoimpaan vaiheeseen. Mennään siis pikakelauksella, koska en jaksa kiusata itseäni kuuntelemalla näitä uudelleen ja uudelleen. Bilingual (1996) Discoteca avaa levyn mainiosti, vaikkakin perkussiovoittonen sovitus tuntuu lähinnä yrittävän kätkeä biisin keskinkertaisuutta. Samaa voi itse asiassa sanoa koko levystä ja sen tuotannosta. Latinalaisamerikkalaiset rytmit ja saundit toimisivat tehokkaammin parempien biisien kanssa. Metamorphosis kuulostaa hyvin 90-lukulaiselta puhelaulu/puolirappineen, mutta on jostain kummasta syystä kestänyt aikaa hyvin – kunpa biisi vain (jälleen kerran) olisi melodisempi ja tarttuvampi. Electricity on levyn parhaita kappaleita, hieman ärsyttävän tuotannon ja elektronisaundien alla kuplii liki klassinen PSB-melodia ja sanoitus. Se a vida é (That's the Way Life Is) on ihan kiva -kategoriaan sujahtava, sinällään tarttuva ja kepeä biisi. Jos tämä tulisi radiosta, en vaihtaisi kanavaa ja saa...

Behaviou r (1990) Levy sisältää joitakin upeimpia Pet Shop Boysien kappaleita, mutta kokonaisuutena jää aavistuksen yhtyeen huippulevyjen varjoon. Being Boring alkaa radikaalisti venytetyllä introlla ja kitarariffillä. (Kitaran näin huomattava esiintyminen PSB-biisillä on sekin uutuus.) Viehättävän eteerinen sointukuvio ja saundit kuljettavat kappaletta, joka leijailee jossain pirteän ja bentsonrauhoittuneen välillä, voisi yhtä hyvin sekä tanssia että itkeä sen tahtiin. Kuten sanoituskin, joka tasapainoilee ajan kulumisen ja nostalgian sekä elämänilon ja rohkeuden rajoilla. Täydellinen klassikko, sellainen biisi joka (kuten monet muutkin Pet Shop Boysien parhaista) kuulostaa vaivattomalta, vaikka useimmat popsäveltäjät epäilemättä luovuttaisivat jonkin ruumiinosansa mikäli osaisivat tehdä tällaisen kipaleen. This Must Be The Place I Waited Years To Leave kuulostaa jatkavan Tennantin ankeiden (katolis) kouluaikojen käsittelyä. To Face The Truth ja Only The Wind How ovat...

Syntikkapop on kiinnostava musiikinlaji, koska se tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja tavallisen kitara-basso-rummut -kokoonpanon sijaan, mutta toisaalta pitää kiinni popkappaleen kaavasta ja melodioista. Aika käydä läpi yhden suosikkiyhtyeeni levyjä. (Muita huippuja ovat New Order, Depeche Mode, VNV Nation, Hurts, Chvrces, Orchestral Manoeuvres in the Dark ja Timecop1983, ainakin, palaan asiaan.) Please (1986) Erittäin lupaava debyytti. Nykykuuntelijaa saattaa hieman häiritä tuotannon (Steven Hague) ja äänimaailman 80-lukulaisuudet, ne korostuvat enemmän kuin vaikka Madonnan varhaislevyillä. Mutta hyvin tuotettu levyhän tämä on, kuten kaikki Pet Shop Boysin levyt. Please kuulostaa oikeastaan varsin kypsältä esikoislevyltä ja on kiinnostavaa tajuta, että Neil Tennant (s. 1954) on sen ilmestyessä ollut jo yli kolmekymppinen. Kaipa elämänkokemus kuuluu. (Tennant toimi myös popjournalistina Smash Hits -lehdessä, ehkä se kasvatti hänen melodiantajuaan ja pop sensibilityään?) ...