Melankolikon anatomiaa

Dr Strange on yksi suosikkihahmojani. Se voi johtua siitä, että törmäsin häneen ensi kerran lapsena vanhaa Hämähäkkimiehen numeroa lukiessani ja joskus hahmot, joista ei saa tietää paljon saavat jonkin salaperäisen hohteen ympärilleen. Sitä paitsi ketä ei innostaisi maagikkosupersankari, jonka seikkailut voivat viedä vaikka minkälaisiin ulottuvuuksiin? Dr. Strange ei ole ikinä ollut Marvelin A-listaa, mutta hänellä on vakaa kannatus ja enimmän osan kustantajan historiaa hänellä on ollut oma lehti.   Joulun alla hankin itselleni lahjaksi Marvelin Marvel Platinum -sarjan The Definitive Doctor Strange -kokoelman. Platinum-albumit on selvästi suunnattu ihmisille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet sarjakuvia mutta ovat kiinnostuneet niistä elokuvien kautta (Muita Platinum -julkaisuja ovat mm. Avengers, Deadpool, Hulk, Thor, Ant-Man). Käsikirjoittaja Stan Lee ja taiteilija Steve Ditko loivat Dr. Strangen vuonna 1963. Ensimmäisen kerran hän esiintyi sattuvan nimisen Strange ...

Luin vasta Ursula K. LeGuinin (s. 1929) kuolemasta. Hän oli loistava kirjailija, jota olen lukenut muutaman teoksen verran, siis liian vähän. Ihailen hänen taitoaan käyttää science fictonia tai fantasiaa (tai science fantasyä) nimenomaan välineenä, tarkastelemaan ihmistä (ja ”ihmisenä olemisen ongelmaa” kuten kerran omistamani 1960-luvun antologia unohtumattomasti ilmaisi), yhteiskuntaa ja sen arvoja sen sijaan, että sf olisi itsetarkoitus ja vain mukafuturististen koneiden, ympäristöjen tai avaruustaisteluiden esittelyä. (Tieteiskirjallisuus [sf] on tavallisesti huomattavan erilaista kuin leffat tai tv-sarjat [sci-fi], jotka tapaavat keskittyä toimintaan ja kirjallisuuden puolella aikoja sitten loppuunkaluttuihin ideoihin. Alkuperäinen Tähtien sota -elokuva esimerkiksi on pitkälti kokoelma jo ilmestymisensä aikoihin 50 vuotta vanhoista ideoista, galaktisesta imperiumista vetosäteisiin, avaruustaisteluista yhden ilmastovyöhykkeen planeettoihin. – Sivuhuomautus: ainakaan amerik...

Yksi suosikkiluovuusoppaitani on Austin Kleonin kompakti Steal Like An Artist (10 things nobody told you about being creative), joka tosiaan iskee tiskiin tärkeitä ja tähdellisiä teesejä. Oppaan suurena etuna on se että on hyvin käytännöllinen eikä syyllisty luovuuden mystifiointiin mihin joillain toisilla teoksilla on taipumusta. Älä kirjoita siitä, mistä tiedät vaan siitä, mistä pidät ja mikä kiinnostaa – erinomainen ohje.                                                                          Nyt kaikki luomaan. No more excuses.

Suuri mysteeri: miksi (tietynlaista) kärsimystä romantisoidaan? Myytti kärsivästä taiteilijasta tuntuu jo niin ikälopulta, että on melkein yllättävää että se periytyykin vain romantiikan ajalta 1700-luvun lopulta eikä esimerkiksi antiikin ajoilta. Toimittaja Christopher Zara (jonka kirja Tortured Artists oli aiheensa huomioon ottaen kevyttä välipalaluettavaa ihan jees mutta en erityisesti suosittele)) tarjoilee kiinnostavan näkökulman puhkikaluttuun aiheeseen:          ”[T]he central function of an artist is to convey an idea. That idea can be visceral or intellectual; it can be conveyed through a painting, a song, a poem, or a guy dancing around in a moose costume. The method doesn’t matter. Artists, both brilliant and hackneyed, create out of the same basic desire to communicate. But it’s we art lovers who invest our attention, our time, in their creations. Why should we invest in a work of art that was created without conflict, or struggle,...