Pimeää

Luin vasta Ursula K. LeGuinin (s. 1929) kuolemasta. Hän oli loistava kirjailija, jota olen lukenut muutaman teoksen verran, siis liian vähän. Ihailen hänen taitoaan käyttää science fictonia tai fantasiaa (tai science fantasyä) nimenomaan välineenä, tarkastelemaan ihmistä (ja ”ihmisenä olemisen ongelmaa” kuten kerran omistamani 1960-luvun antologia unohtumattomasti ilmaisi), yhteiskuntaa ja sen arvoja sen sijaan, että sf olisi itsetarkoitus ja vain mukafuturististen koneiden, ympäristöjen tai avaruustaisteluiden esittelyä. (Tieteiskirjallisuus [sf] on tavallisesti huomattavan erilaista kuin leffat tai tv-sarjat [sci-fi], jotka tapaavat keskittyä toimintaan ja kirjallisuuden puolella aikoja sitten loppuunkaluttuihin ideoihin. Alkuperäinen Tähtien sota -elokuva esimerkiksi on pitkälti kokoelma jo ilmestymisensä aikoihin 50 vuotta vanhoista ideoista, galaktisesta imperiumista vetosäteisiin, avaruustaisteluista yhden ilmastovyöhykkeen planeettoihin. – Sivuhuomautus: ainakaan amerikkalaiselle (en ole britannialaisista varma enkä jaksa nyt googlata) fanille ei kannata puhua sci-fistä kun tarkoitat kirjallisuutta, sillä se on science fictionia ja sci-fi puolestaan on sitä Hollywood-roskaa, missä ammutaan sädepyssyillä ja taistellaan avaruudessa ilman että fysiikanlaeilla on juuri merkitystä (mikä ei tarkoita etteikö sellaisista leffoista moni voisi nauttia).

LeGuin edustaa siis yhteiskunnallista science fictionia (social science fiction, laajemmin puhutaan soft science fictionista, joka luonnontieteiden sijaan pohjautuu esim. sosiologiaan tai psykologiaan), joka yleistyi 1960-luvun ns. uuden aallon myötä. Esimerkiksi kun tulevaisuuteen sijoittuvat kertomukset aiemmin keskittyivät (sangen pinnallisiin) teknologisiin edistysaskeleihin, ”pehmeä” sf taas oli kiinnostunut yhteiskunnallisista muutoksista. LeGuin epäilemättä sai kosketusta näihin asioihin pienestä pitäen, hänen isänsä oli antropologi.

Muutama havainto LeGuinin tuotannosta. The Lathe of Heaven (1971, suom. Taivaan työkalu) kertoo George Orrista, joka näkee unia jotka muuttavat maailmaa. Hän on ainoa joka nämä muutokset tajuaa koska voi muistaa aikaisemman todellisuuden. Orr joutuu (ei omasta tahdostaan) psykiatri William Haberin terapiaan, jossa tämä tajuaa Orrin voimat ja manipuloi tätä hiljaa kerralla muuttamaan maailmaa haluamaansa suuntaan. Kirja muistuttaa paljon Philip K. Dickin kirjoja (osin kai tarkoituksellakin), mikä kai selittää miksi pidän siitä.

Orr stood up, but didn't head for the door. "Did you ever happen to think, Dr. Haber," he said, quietly enough but stuttering a little, "that there, there might be other people who dream the way I do? That reality's being changed out from under us, replaced, renewed, all the time – only we don't know it? Only the dreamer knows it, and those who know his dream. If that's true, I guess we're lucky not knowing it. This is confusing enough."

LeGuinin tunnetuinta tuotantoa on Maameri-sarja. Minun on pitkään pitänyt lukea se uudelleen ja koska siitä on niin pitkä aika kuin viimeksi luin kyseisiä kirjoja, en osaa todeta mitään. – Four Ways to Forgiveness (1995) on neljän yhteenliittyvän tarinan kokoelma, jota lukiessa voi vain ihastella rakennetta, kieltä ja ihmiskuvausta.

The Dispossessed (1974, suom. Osattomien planeetta) oli muutama vuosi takaperin elämys kun vihdoinkin luin sen. Yhteiskunnallista (ja sosiologista ja antropologistakin) science fictionia hienoimmillaan. Voisiko kirjan kysymys olla ”voiko utopian luoda?” tai ”voiko utopiaa olla?” ? (Tai tietysti se perimmäinen: mikä on utopia?) LeGuin lähestyy näkemystä (en nyt löydä kenen) että utopia on dynaaminen prosessi, ei mikään kristallisoitunut paratiisi, missä mikään ei koskaan muutu koska kaikki on jo niin hyvin kuin voi olla.

Maameren tarinoiden ohella The Left Hand of Darkness (1969, suom. Pimeyden vasen käsi) on LeGuinin tunnetuin romaani. Luin sen ensi kerran aivan liian nuorena että olisin nauttinut siitä. Huvittavaa kylläkin, en muista että teoksen seksuaaliset teemat olisivat häirinneet, minusta kirja vain poliittisine juonitteluineen ja historioineen oli hemmetin tylsä.

Tänään osaan arvostaa sitä paremmin. Romaani kertoo Genly Aista, joka on Maan (ja Ekumeenin, eräänlainen planeettojen ja järjestelmien YK) lähettiläs Gethen-planeetalla. Siellä hänen pitää selvitä vieraiden tapojen, traditioiden ja ajattelumallien kanssa. Genly on siis elämänsä seikkailun edessä… Kiehtovin piirre tietenkin on se, että vaikka Gethenin asukkaat ovatkin ihmisiä (tämä selittyy jotenkin sillä että ihmisrodun alkukoti levitti lajia lähiplaneetoille miljoonia vuosia aiemmin tai vastaavaa), heillä on vain yksi sukupuoli. Kerran kuukaudessa he saavuttavat hedelmällisen vaiheen, jolloi heillä kehittyy sekundäärisiä sukupuoliominaisuuksia (sattumanvaraisesti feminiinisiä tai maskuliinisia) ja he voivat lisääntyä.

LeGuin leikkii ajatuksella, että millainen olisi yhteiskunta, joka ei pakota ihmisiä valitsemaan binaarisen järjestelmän mukaisesti määritelmiä (aivan kuin vaihtoehtoja ikinä olisi vain kaksi). Kirja saa miettimään kuinka sukupuolittunutta ajattelumme on (ja vaikka romaanin ilmestymisestä tulee pian 50 vuotta, ovat sen ajatukset – pelottavaa kyllä – yhä ajankohtaisia).

Tämän takia science fiction (fantasiakin, osin) on tärkeää: se on kuvittelun, spekulaation, ajatuskokeiden ja filosofian kirjallisuutta. Mitä jos…? Jospa se meille lapsesta asti kerrottu totuus ei olekaan koko kuva? Ja kuten tiedetään, kaikki asiat lähtevät liikkeelle pienimmästä, ajatuksesta. Muutos lähtee aina sieltä.