Pimeää
Luin
vasta Ursula K. LeGuinin (s. 1929) kuolemasta. Hän oli loistava
kirjailija, jota olen lukenut muutaman teoksen verran, siis liian
vähän. Ihailen hänen taitoaan käyttää science fictonia tai
fantasiaa (tai science fantasyä) nimenomaan välineenä,
tarkastelemaan ihmistä (ja ”ihmisenä olemisen ongelmaa” kuten
kerran omistamani 1960-luvun antologia unohtumattomasti ilmaisi),
yhteiskuntaa ja sen arvoja sen sijaan, että sf olisi itsetarkoitus
ja vain mukafuturististen koneiden, ympäristöjen tai
avaruustaisteluiden esittelyä. (Tieteiskirjallisuus [sf] on
tavallisesti huomattavan erilaista kuin leffat tai tv-sarjat
[sci-fi], jotka tapaavat keskittyä toimintaan ja kirjallisuuden
puolella aikoja sitten loppuunkaluttuihin ideoihin. Alkuperäinen
Tähtien sota -elokuva esimerkiksi on pitkälti kokoelma jo
ilmestymisensä aikoihin 50 vuotta vanhoista ideoista, galaktisesta
imperiumista vetosäteisiin, avaruustaisteluista yhden
ilmastovyöhykkeen planeettoihin. – Sivuhuomautus: ainakaan
amerikkalaiselle (en ole britannialaisista varma enkä jaksa nyt
googlata) fanille ei kannata puhua sci-fistä kun tarkoitat
kirjallisuutta, sillä se on science fictionia ja sci-fi puolestaan
on sitä Hollywood-roskaa, missä ammutaan sädepyssyillä ja
taistellaan avaruudessa ilman että fysiikanlaeilla on juuri
merkitystä (mikä ei tarkoita etteikö sellaisista leffoista moni
voisi nauttia).
LeGuin
edustaa siis yhteiskunnallista science fictionia (social science
fiction, laajemmin puhutaan soft science fictionista, joka
luonnontieteiden sijaan pohjautuu esim. sosiologiaan tai
psykologiaan), joka yleistyi 1960-luvun ns. uuden aallon myötä.
Esimerkiksi kun tulevaisuuteen sijoittuvat kertomukset aiemmin
keskittyivät (sangen pinnallisiin) teknologisiin edistysaskeleihin,
”pehmeä” sf taas oli kiinnostunut yhteiskunnallisista
muutoksista. LeGuin epäilemättä sai kosketusta näihin asioihin
pienestä pitäen, hänen isänsä oli antropologi.
Muutama
havainto LeGuinin tuotannosta. The Lathe of Heaven (1971, suom.
Taivaan työkalu) kertoo George Orrista, joka näkee unia jotka
muuttavat maailmaa. Hän on ainoa joka nämä muutokset tajuaa koska
voi muistaa aikaisemman todellisuuden. Orr joutuu (ei omasta
tahdostaan) psykiatri William Haberin terapiaan, jossa tämä tajuaa
Orrin voimat ja manipuloi tätä hiljaa kerralla muuttamaan maailmaa
haluamaansa suuntaan. Kirja muistuttaa paljon Philip K. Dickin
kirjoja (osin kai tarkoituksellakin), mikä kai selittää miksi
pidän siitä.
Orr
stood up, but didn't head for the door. "Did you ever happen to
think, Dr. Haber," he said, quietly enough but stuttering a
little, "that there, there might be other people who dream the
way I do? That reality's being changed out from under us, replaced,
renewed, all the time – only we don't know it? Only the dreamer
knows it, and those who know his dream. If that's true, I guess we're
lucky not knowing it. This is confusing enough."
LeGuinin
tunnetuinta tuotantoa on Maameri-sarja. Minun on pitkään pitänyt
lukea se uudelleen ja koska siitä on niin pitkä aika kuin viimeksi
luin kyseisiä kirjoja, en osaa todeta mitään. – Four Ways to
Forgiveness (1995) on neljän yhteenliittyvän tarinan kokoelma, jota
lukiessa voi vain ihastella rakennetta, kieltä ja ihmiskuvausta.
The
Dispossessed (1974, suom. Osattomien planeetta) oli muutama vuosi
takaperin elämys kun vihdoinkin luin sen. Yhteiskunnallista (ja
sosiologista ja antropologistakin) science fictionia hienoimmillaan.
Voisiko kirjan kysymys olla ”voiko utopian luoda?” tai ”voiko
utopiaa olla?” ? (Tai tietysti se perimmäinen: mikä on utopia?)
LeGuin lähestyy näkemystä (en nyt löydä kenen) että utopia on
dynaaminen prosessi, ei mikään kristallisoitunut paratiisi, missä
mikään ei koskaan muutu koska kaikki on jo niin hyvin kuin voi
olla.
Maameren
tarinoiden ohella The Left Hand of Darkness (1969, suom. Pimeyden
vasen käsi) on LeGuinin tunnetuin romaani. Luin sen ensi kerran
aivan liian nuorena että olisin nauttinut siitä. Huvittavaa
kylläkin, en muista että teoksen seksuaaliset teemat olisivat
häirinneet, minusta kirja vain poliittisine juonitteluineen ja
historioineen oli hemmetin tylsä.
Tänään
osaan arvostaa sitä paremmin. Romaani kertoo Genly Aista, joka on
Maan (ja Ekumeenin, eräänlainen planeettojen ja järjestelmien YK)
lähettiläs Gethen-planeetalla. Siellä hänen pitää selvitä
vieraiden tapojen, traditioiden ja ajattelumallien kanssa. Genly on
siis elämänsä seikkailun edessä… Kiehtovin piirre tietenkin on
se, että vaikka Gethenin asukkaat ovatkin ihmisiä (tämä selittyy
jotenkin sillä että ihmisrodun alkukoti levitti lajia
lähiplaneetoille miljoonia vuosia aiemmin tai vastaavaa), heillä on
vain yksi sukupuoli. Kerran kuukaudessa he saavuttavat hedelmällisen
vaiheen, jolloi heillä kehittyy sekundäärisiä
sukupuoliominaisuuksia (sattumanvaraisesti feminiinisiä tai
maskuliinisia) ja he voivat lisääntyä.
LeGuin
leikkii ajatuksella, että millainen olisi yhteiskunta, joka ei
pakota ihmisiä valitsemaan binaarisen järjestelmän mukaisesti
määritelmiä (aivan kuin vaihtoehtoja ikinä olisi vain kaksi).
Kirja saa miettimään kuinka sukupuolittunutta ajattelumme on (ja
vaikka romaanin ilmestymisestä tulee pian 50 vuotta, ovat sen
ajatukset – pelottavaa kyllä – yhä ajankohtaisia).
Tämän
takia science fiction (fantasiakin, osin) on tärkeää: se on
kuvittelun, spekulaation, ajatuskokeiden ja filosofian
kirjallisuutta. Mitä jos…? Jospa se meille lapsesta asti kerrottu
totuus ei olekaan koko kuva? Ja kuten tiedetään, kaikki asiat
lähtevät liikkeelle pienimmästä, ajatuksesta. Muutos lähtee aina sieltä.

Pahoittelut mahdollisille lukijoille, en tajua miksi Blogger näyttää tekstin noin hemmetin pienenä, vaikka olen yrittänyt suurentaa sitä. Kyllä tämä varmaan menee ohi.
ReplyDelete