Kärsivän taiteiljan myytti

Suuri mysteeri: miksi (tietynlaista) kärsimystä romantisoidaan? Myytti kärsivästä taiteilijasta tuntuu jo niin ikälopulta, että on melkein yllättävää että se periytyykin vain romantiikan ajalta 1700-luvun lopulta eikä esimerkiksi antiikin ajoilta. Toimittaja Christopher Zara (jonka kirja Tortured Artists oli aiheensa huomioon ottaen kevyttä välipalaluettavaa ihan jees mutta en erityisesti suosittele)) tarjoilee kiinnostavan näkökulman puhkikaluttuun aiheeseen:

         ”[T]he central function of an artist is to convey an idea. That idea can be visceral or intellectual; it can be conveyed through a painting, a song, a poem, or a guy dancing around in a moose costume. The method doesn’t matter. Artists, both brilliant and hackneyed, create out of the same basic desire to communicate. But it’s we art lovers who invest our attention, our time, in their creations. Why should we invest in a work of art that was created without conflict, or struggle, or pain? Where is the challenge?”

            Zara myös kirjoittaa, että oli yllättynyt siitä kuinka kärsivän taiteilijan myyttiä tuntuvat eniten karsastavan taiteilijat itse. ”So why, then, are so many artists still turned off by the tortured-artist concept? For some, I suspect, it simply hits too close to home. Consider the wedge it creates between two fundamental desires: the desire to be happy versus the desire to produce great art. The stereotype of the tortured artist as a long-suffering creative genius suggests that those two states are mutually exclusive — and that’s an unsettling thought for anyone who practices a creative craft.”

         Mielenkiintoinen näkemys. Itse olen vastustanut tätä kärsimysmyyttiä koska se tuntuu yksinkertaistavan asioita ja luovuutta liikaa. Taide on nähdäkseni myös yleisesti ottaen tarkoitettu kulutettavaksi ilman, että välttämättä tiedämme sen tekijästä juuri mitään. Pitäisikö minun nyt siis päätellä, että vaikkapa kaikki minusta hieno kirjallisuus on epäilemättä käsimyksen synnyttämää? Tai toisin päin: ovatko Jeff VanderMeerin kirjat oikeasti paskoja koska hän vaikuttaa olevan niin onnellinen niin perhe-elämässään kuin luovassa työssänkin? Onko hän ehtinyt elämässään kärsiä tietämättäni? Ja kaikkihan tietävät miten paskoja levyjä Beatles teki sen jälkeen kun olivat saavuttaneet mainetta ja mammonaa.

               Ja jos pelkkä oma kokemus tuskasta ja ulkopuolisuudesta riittäisi loistavan taiteen luomiseen, epäilemättä maailman parhaat runoilijat löytyisivät teini-ikäisten sankoista joukoista.

Satuin lukaisemaan mitä Wikipedia toteaa tästä vakiohahmosta (stock character) Tortured artist. Sinällään huvittavaa ja toivottavasti vain psykologiaa, mutta hahmon kuvaus tuntui sopivan aika hyvin itseeni…. ”They sometimes smoke, experience sexual frustration and recurring heartbreak, and generally appear overwhelmed by their own emotions and inner conflicts. They are often mocked in popular culture for "thinking too much", being quixotic, or coming across as pretentiously averse to happiness and fun.” Hmm, joo, mun elämäni on ollutkin yhtä ”recurring heartbreak”ia. ”Tortured artists are often self-destructive in behavior and are generally associated with mental health issues such as substance abuse, personality disorders or depression. Tortured artists are often prone to self-mutilation and have a high rate of suicide.” Substance abuse, check, personality disorder, check, depression, yep. Let´s not discuss about self-mutilation now.

             Johtopäätös: olen klisee. Nyt kun saisi sitä taidetta tehdyksi.