Frederik Pohl ja nykypäivän science fictionin synty, osa 2

Pohl muistelee kirjassa Futurians -ryhmää, jota perustamassa hän oli. Futurians oli New Yorkissa toimiva sf-harrastajien kerho, joka vaikutti paljon sekä sf-fandomiin että kirjallisuuteen. Sen jäseniä olivat Pohlin lisäksi mm. Isaac Asimov, James Blish, Damon Knight, Cyril Kornbluth, Judith Merrill ja Donald A.Wollheim, jotka kaikki löytyisivät science fiction Kuka kukin on -painoksesta, kuka kirjailijana ja kuka toimittajana, kuvittajana tai kustantajana. Judith Merrillistä tuli Pohlin kolmas vaimo, hän oli tunnettu toimittaja, jonka vanhat The Year´s Best SF -antologiat kannattaa pelastaa parempaan talteen jos niihin törmää antikvariaatissa.

Donald A. Wollheim puolestaan toimi 50-60-luvulla Ace Booksin sf-pokkareiden toimittajana ja kehitti Acen ”tuplapokkareiden” sarjan, jossa yksien kansien välissä julkaistiin kaksi lyhyttä romaania tuplakansilla (ts. ensimmäisen luettua käänsit pokkarin toisinpäin ja näit toisen romaanin kannen ja sen teksti oli ylösalaisin ensimmäiseen verrattuna). Wollheim julkaisi ensimmäisenä mm. Philip K. Dickiä, Samuel R. Delanya sekä erään William Burroughsin (nimellä William Lee) esikoisen Junkie (Nisti). 1960-luvulla Wollheim mahdollisesti muutti kirjallisuutta ja maailmaa julkaisemalla ilman virallista lupaa (tekijänoikeuslakien porsaanreikään vedoten) Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian pokkarilaitoksena (Tolkien itse oli jyrkästi kieltäynyt moisesta halvasta muodosta) ja vauhditti näin ”virallisen” pehmeäkantisen laitoksen julkaisua sekä teoksen nousua yhdeksi kaikkien aikojen bestselleriksi.

1970-luvun alussa Wollheim jätti Acen ja perusti oman kustantamon, science fictionia ja fantasiaa julkaisevan DAW Booksin, jonka kirjailijalistalta löytyy sellaisia nimiä kuin Marion Zimmer Bradley, Andre Norton sekä C.J. Cherryh. Kustantajan kirjat tunnettiin aluksi keltaisista selkämyksistään ja sivunreunoistaan.

Pohl kertoo myös kuinka liittyi 16-vuotiaana kommunistiseen puolueseen, jonka ideat tuntuivat silloin uusilta ja toivorikkailta. 1940-luvun alkuun tultaessa ja toisen maailmansodan sytyttyä Pohl erosi puolueesta pettyneenä. (Vaikka 1950-luvulla Joseph McCarthyn vainojen aikaan kaikki yhteydet kommunismiin olivat raskauttavia asianhaaroja, ei Pohl mainitse millään tavoin kärsineen asiasta, ehkä sf-piirit olivatkin tällaisten asioiden yläpuolella?)

1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa Pohl toimi kirjallisuusagenttina ja edusti mm. Isaac Asimovia, John Wyndhamia, James Blishiä ja Hal Clementiä. Pohlin omin sanoin se oli mahtavaa aikaa, joka valitettavasti jätti hänelle velkaa 30000 dollaria (vastaa liki 250 000 dollaria nykyrahassa), johtuen pitkälti hänen toimittajanperiaatteistaan, joilla hän pyrki pitämään kirjailijansa joissakin tuloissa.

Oli aika palata freelance-kirjoittajaksi. Pohl esittelee omaa kirjoittamistyyliään ja neljä-liuskaa-päivässä-metodinsa:

I don´t write all the time – I don´t know many writers who do. There are periods when, for reasons not easy to identify, I write regularly and well for months. There are other times when I don´t. - - - What I do is to set myself a daily quota of four pages. No more, no less; and I write those pages every day, no matter where I am, now matter how long it takes, if I die for it. Sometimes it takes forty-five minutes. Sometimes it takes eighteen hours. Sometimes I am reasonably satisfied with the words that go on to the paper, and quite a lot of the time I loathe them.

But I do them. If I miss, if I skip one day, the rhythm of the stride is broken - - - So I do it every day, which means every day there is - - - ”Every day” means ”every day”, and this is the first rule of writing for me.

Paljon kehnompiakin kirjoittamisvinkkejä olen kuullut (ja lukenut).

1960-luvulla Pohl palasi toimittamisen pariin ja työskenteli Galaxy ja If -lehdissä. 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuun tärkeimmät sf:n julkaisukanavat olivat lukemistolehtiä (pulp-lehtiä). Vasta 1950-luvulle tultaessa alkoi jonkainlainen sf-kirjojen menekki ja julkaisukanavat kehittyä. Ensimmäiset kustantajat olivat pieniä ja kovin amatöörimäisiä eivätkä kyenneet levittämään suurempia määriä kuten Gnome Press, jonka julkaisuihin kuuluu klassinen Jack Vancen Iltaruskon maan (Dying Earth) ensimmänen laitos. 1960-luvulle tultaessa lehtien kulta-aika oli ohitse. – Mutta vielä tänäkin päivänä on novelli yksi sf:n tyypillisimpiä julkaisumuotoja. Lähes kaikki nykysf-kirjailijat ovat debytoineet tarinoillaan lehdissä ja useimmat julkaisevat novellejaan myöhemminkin alan julkaisuissa.

Pohlin mukaan hänen paras työpaikkansa oli Galaxy ja If -lehtien toimittajana. Ei siksi että palkka olisi ollut hyvä mutta työ oli niin innostavaa. ”I stayed with Galaxy for just about a decade. The pay was miserable. The work was never-ending. It was the best job I ever had in my life.” ”Toimittaminen” tarkoittaa tässä yhteydessä päätoimittajan pestiä, jonka toimenkuvaan kuului päättää millaisia tarinoita lehdissä julkaistiin ja viime kädessä kantaa vastuu lehden menestyksestä. Pohl pärjäsi mainiosti. If-lehti sai Hugo-palkinnon parhaana ammattilaisjulkaisuna vuosina 1966, 1967 sekä 1968. Pohl ei ole rehentele saavutuksillaan, mutta ilmoittaa, että julkaisi omasta mielestään 60-luvulla monien merkittävien sf-kirjailijoiden parasta tuotantoa lehdissään: Robert A. Heinlein, Fritz Leiber, Jack Vance, Cordwainer Smith, Harlan Ellison, R.A. Lafferty – luettelolle on paha laittaa vastaan. Huikeampaa on tarkastella julkaistuja töitä: Jack Vancen The Dragon Masters ja The Last Castle, Harlan Ellisonin "Repent, Harlequin!" Said the Ticktockman ja I Have No Mouth, and I Must Scream, Fred Saberhagenin ensimmäiset Berserker-tarinat, Larry Nivenin Neutron Star, Robert Silverbergin Hawksbill Station ja Nightwings, Clifford Simakin Way Station (suom. Väliasema), Heinleinin The Moon Is Harsh Mistress (suom. Kuu on julma) – näilläkin pääsisi hyvään alkuun hypoteettista ”Best SF of the 60`s” -teosta koottaessa.*

Pohl sivuaa myös paranormaaleita ilmiöitä sekä lentäviä lautasia ja tunnustautuu suhtautuvansa hyvin epäilevästi kumpaankin.

It is an interesting fact that almost all science-fiction writers are UFO sceptics. They always have been. - - - I think I know why. You cannot spend a large fraction of your life reading and writing about life on other planets without absorbing the notion that - - - ”the universe is not only stranger than we know, it is stranger than we can know”.** Stories like Kenneth Arnold´s ”discs that moved with a saucerlike motion”, the contactees` pale, sombre humanoids in Grecian togas, machines that can stop car motors – they aren`t too fantastic for science-fiction people to believe in; they aren`t fantastic enough. A diet of ionized intelligences from the electrified planets of Betelgeuse immunizes you against little green men with red eyes.

Pohl kertoo tutustuneensa tarkemmin kuuluisaan Socorron vuoden 1964 ufotapaukseen, jossa ylikonstaapeli Lonnie Zamora (jonka nimen Pohl tosin kirjoittaa väärin Zamorrana) näki lentävän esineen nousevan maasta. Pohl toteaa: ”I believe that Lonnie Zamorra [sic] saw something; I just don`t think it was an alien spacecraft.”

Kaiken kaikkiaan tämä on suositeltava teos, mikäli science fictionin historia (tai kirjailijoiden muistelmat yleensä) kiinnostaa, kevyttä mutta innostavaa. – Parhaita ”kulta-ajan” muisteloita ovat ehkä Asimovin ”Early Asimov” (tarinoiden väliset huomiot ja kertomukset ovat paljon itse novelleja kiinnostavampia) ja I. Asimov -teos, minua ei arvon tohtori Isaacin ego haitannut vaan löysin muisteloista paljon itseironiaa.

* No, puuttuu totta kai paljon kaikkea olennaista: Philip K. Dick (Dick on aina olennainen), A Canticle for Leibowitz (suom. Viimeinen kiitoshymni), Dyyni, Ursula LeGuin, Fritz Leiber, Roger Zelazny, Samuel R. Delany, Philip José Farmer…

** Alkuperäinen sitaatti on J. B. S. Haldanen: ”I have no doubt that in reality the future will be vastly more surprising than anything I can imagine. Now my own suspicion is that the Universe is not only queerer than we suppose, but queerer than we can suppose.” Possible Worlds and Other Papers (1927)