Viriconium!

                                                                                           Paljon kärsinyt pokkarini

Brittiläisen M. John Harrisonin (s. 1945) Viriconium-fantasiasarja on yksi niitä suuruuksia, jotka ovat hukkuneet tusinasarjojen alle ihan jo siksi, että ovat niin paljon paremmin kirjoitettuja ja omaperäisempiä kuin loputtomat Tolkien-kloonit (Ja ei, en tarkoita Tulen ja jään laulua). Sarja kartoittaa ensisijaisesti mielen maisemia. Se ei sisällä karttaa, jotka Harrisonin mielestä ovat vain banaaleja. Itse Viriconiumin kaupunkivaltion maantiedekin on muuntuvaista, tärkeintä ovat henkilöt, ajatukset ja näkemykset eikä mikään Tolkienin ja hänen lukuisten jäljittelijöidensä obsessio kuvitteellisen maailman luomisesta aina vain yksityiskohtaisemmin ja pidemmälle*.

Viriconium sijaitsee meidän näkökulmastamme määrättömän kaukaisessa tulevaisuudessa, sarja edustaakin ns. Dying Earth -genreä, joka on nimetty Jack Vancen kuuluisan teoksen (1950) mukaan (suomennettu nimellä Iltaruskon maa). ”Some seventeen notable empires rose in the Middle Period of Eath. Those were the Afternoon Cultures. All but one are unimportant to this narrative, and there is little need to speak of them save to say that none of them lasted for less than a millennium, none for more than ten; that each extracted such secrets and obtained such comforts as its nature (and the nature of the Universe) enabled it to find; and that each fell back fom the Universe in confusion, dwindled, and died.” (Pastel City)

Sarja sisältää neljä, vuosina 1971 – 1985 julkaistua kirjaa, jotka voi huoletta lukea missä järjestyksessä vain. Teknisesti ottaen toinen kirja, A Storm of Wings on jatkoa ensimmäiselle, The Pastel Citylle, mutta teokset ovat tyylillisesti tyystin eri maailmoista. Itse asiassa jokainen kirja on erilainen, minkä voi kokea joko rikkautena tai häiritsevänä. En jaksa selittää teosten juonia tarkkaan sillä loppujen lopuksi ne eivät ole niin tärkeitä. (Ja tunnustan että vaikka Pastel Cityn tapauksessa minun olisi pitänyt lukea kirja uudelleen, kauhistus.)

Perinteisin kirjoista on sarjan ensimmäinen, The Pastel City (joka joskus kauan sitten on käännetty suomeksikin nimellä Pastellikaupunki). Sekin silti leikittelee kliseillä. Lordi tegeus-Cromiin täytyy kerätä kasaan vanhat sankarit (kääpiö, keksijä, kuningatar yms.) taistelemaan Viriconiumin kaupunkia uhkaavia muinaisia mekaanisia olentoja vastaan. Kirjan tunnelma ei ole eeppisen fantasiakirjan kaltainen vaan haikea. Harrison jopa jättää ratkaisutaistelun kuvaamatta suoraan.

Toinen kirja, A Storm of Wings taas on tyylillisesti aivan eri planeetalta. Juonta on muistaakseni joku luonnehtinut totaalisen pimeäksi (Kuussa elävät hyönteisolennot alkavat saapua Maahan), mutta tässä teoksessa juoni onkin alisteinen kaikelle muulle, henkilöille, rakenteelle ja ennen kaikkea kielelle. Romaanin teksti on polveilevaa, sanoisinko ekspressionistista, metafiktiivistä ja muuhun kirjallisuuteen viittaavaa. Hieman raskasta luettavaa, mutta on kiva bongailla T.S. Eliot -viitteitä.

”Autumn. Midnight. The eternal City. The moon hangs over her like an attentive white-laced lover, it´s light reaching into dusty corners and empty lots.” - - -

”Lord Galen Hornwrack found an empty table and settled himself among them to drink cheap wine and stare impassively into the lunar street, waiting for whatever the long empty night might bring.

(It was to bring him three things: the Sign of the Locust; a personal encounter wan and oblique enough for the bleak white midnight outside; and a betrayal.)”

                                                                   Hetkinen, onko tämä tosiaan julkaistu Penguin Classics -sarjassa??

Kolmas teos, In Viriconium kertoo muotokuvamaalari Ashlymestä, joka yrittää pelastaa toisen taiteilijan, Audsley Kingin, joka asuu salaperäisen kulkutaudin karanteenivyöhykkeellä. King vain ei itse ehkä tahdokaan lähteä. Kaupunkia hallitsevat käsittämättömät jumalveljekset sekä kääpiö, toistuva teema Harrisonin teksteissä. Tämä oli ensimmäinen lukemistani Viriconium-kirjoista (tai M. John Harrisonin teoksista yleensä) ja yhä suosikkini. Vaikka Harrison kirjoittaa fantasiaa (tai ehkä juuri siksi), hän kuvaa ihmisiä ja elämää hyvin realistisesti. Jotkin asiat voivat tulla valmiiksi, mutta loppujen lopuksi jäämme aina keskeneräisiksi emmekä saa vastauksia, pelkkiä avoimia loppuja. Niin tässäkin haikeassa romaanissa.

Neljäs teos, Viriconium Nights, sisältää seitsemän novellia, jotka ovat ehkä ”taiteellisinta” Viriconiumia siinä mielessä, että ne eivät juuri selittele, toteavat vain eivätkä niiden henkilöt taaskaan tavoita suuria vastauksia tai dramaattisia juonenkäänteitä. Viimeisin tarina, A Young Man´s Journey to Viriconium, sijoittuu nykymaailmaan ja kirjoittamisajankohtaan ja kuvastaa hienosti sitä, mistä kirjailija on haastatteluissa puhunut – että häntä ei kiinnosta eskapismi vaan pikemminkin sen (tavallisesti negatiiviset) vaikutukset ihmisiin. Siksi Viriconium, kuten tietenkin kaikki fantasiamaailmat enemmän tai vähemmän heijastaa nykytodellisuutta ja maailmaa. Ehkä onkin niin, että hyvät kirjailijat tiedostavat tämän ja ottavat sen huomioon kirjoittaessaan, huonot kirjailijat taas eivät edes tule ajatelleeksi koko asiaa.

Neil Gaiman toteaa esipuheessaan yhteen koottuun laitokseen (http://journal.neilgaiman.com/2012/01/of-introductions-and-viriconium.html), että Viriconium-kertomukset ovat kuin palimpsesteja, joiden takaa erottaa toisia tarinoita, toisia kaupunkeja. (Gaiman kirjoittaa muutenkin oivaltavasti Harrisonista, joten kannattaa lukea koko esipuhe linkin takaa.) Tähän ei ole mitään lisättävää. Jos tahtoo pysyä kärryillä modernista fantasiasta, on Viriconiumin lukeminen välttämätöntä.

* Viriconium is never the same place twice. That is because—like Middle-Earth—it is not a place. It is an attempt to animate the bill of goods on offer. Those goods, as in Tolkien or Moorcock, Disney or Kafka, Le Guin or Wolfe, are ideological. “Viriconium” is a theory about the power-structures culture is designed to hide; an allegory of language, how it can only fail; the statement of a philosophical (not to say ethological) despair. – – – Like all books, Viriconium is just some words. There is no place, no society, no dependable furniture to “make real.” You can’t read it for that stuff, so you have to read it for everything else. And if its landscapes can’t be mapped, its threat of infinite depth (or at least infinite recessiveness) can’t be defused but must be accepted on its own terms, as a guarantee of actual adventure. Like the characters, the reader goes in without a clue. (M. John Harrison: What It Might Be Like to Live in Viriconium)