Rakkauskirje Darin Morganille

Salaiset kansiot (eli X-Files, mitä nimitystä tästä alkaen käytän sarjasta) on kai suurin suosikkisarjani  (muita ovat Babylon 5, (Chris Carterin) Millennium, Taisteluplaneetta Galactica, Young Ones, Stranger Things jne.). Se oli loistava yhdistelmä outoutta ja nerokasta tv-kirjoittamista. Valitettavasti, kuten tyypillistä, sarjan huippuvuodet kuluivat ja päättyivät kokonaiseen kahteen heikkoon (tekninen termi tälle lienee paska) tuotantokauteen. 

Kun sarja elvytettiin, olin vain puolittain innoissani. Olisiko tekijöillä enää uusia tarinoita kerrottavaksi? Aikoinaan innostava sarjan "mytologiakin" (ufot, avaruusolennot ja salaliitot) oli jo kulutettu loppuun. Piti tietysti katsoa. Kymmenes kausi oli hämmentävä, ei huono mutta ei kovin hyväkään. 

Ilman kummempia ennakko-odotuksia aloin katselemaan uutta kautta (jonka on luvattu olevan se viimeinen -- sopii minulle, sitten parinkymmenen vuoden päästä voivat elvyttää tai "rebootata" sarjan...). Olen yllättynyt iloisesti. Ehkä tekijöillä (kuten ei katsojallakaan) ole enää paineita jo yhden uuden kauden jälkeen? Uhkaan (ei, siis lupaan) postata uuden kauden kaikista jaksoista (ja hämärässä tulevaisuudessa kunhan hommaan hienon television ja bluray-soittimen, kaikista sarjan jaksoista) jotakin. Ensin pitää käydä läpi Facebook-kommenttini ja siirtää ne tänne, joten aloitan nyt tästä uusimmasta näkemästäni.

Tiesin että oli jokin syy pysytellä elossa. Darin Morganin käsikirjoittama viimeisin X-Files-episodi, 11. kauden neljäs jakso (The Lost Art of Forehead Sweat) tekee vihdoin sen, mitä olen toivonut ikuisuuden: se on loistava jakso joka ei kalpene sarjan kultakauden rinnalla. Olen hurmoksesssa.

Darin Morgan (sattumalta toisen tuottaja-käsikirjoittajan, alusta saakka mukana olleen Glen Morganin veli) on kirjoittanut tämä mainittu mukaan lukien vain kuusi jaksoa, mutta ne kaikki ovat sarjan parhaimpia. The Lost Art of Forehead Sweat muistuttaa teemoiltaan ja käsittelyltään Morganin loistavinta jaksoa, kolmannen kauden Jose Chung´s “From Outer Space” -episodia (joka on yksi kolmesta sarjan parhaasta jaksosta, toiset kaksi ovat toisen kauden One Breath ja Anasazi, kolmas kausi toki on paras ja täynnä unohtumattomia jaksoja). Pätkässä esiintyy myös yksi Morganin suosikkisivuosanäyttelijöistä, Alex Diakun, joka on ollut mukana yhtä vailla kaikissa Morganin kirjoittamissa jaksoissa.

Jakson alussa Mulderiin ottaa yhteyttä mies, Reggie, joka kertoo että häntä pyyhitään pois siten, että ihmisten muistoja muutetaan ja hänet poistetaan niistä. Hän kertoo muistavansa Mulderin ja tunteneensa tämän hyvin aiemmin. Ennen kuin Reggie äkisti katoaa takaa-ajajiensa ilmestyttyä (jotka nämäkin kohta liukenevat), hän viittaa alkuperäisen Twilight Zonen jaksoon The Lost Martian ja vaikka Mulder onkin skeptinen, hän muistaa tämän suosikkiepisodinsa ja alkaa etsiä sitä kokoelmistaan – eikä löydä sitä...

Scully: Well, maybe it´s one of those other shows, like, Outer Limits or...

Mulder: Confuse the Twilight Zone with The Outer Limits? Do you even know me?! 

      (tosifanin puhetta!)

Scully: Can...we talk about this over dinner...please?

Mulder: I, I´m nor gonna be able to eat until I find this – ever again.

Scully: It can´t be that good of an episode.

Mulder: It, it´s not about the episode, Scully, it´s about my memory of seeing my first Twilight Zone. It changed me. You don´t forget that.

 

Episodi viittaa ns. Mandela-efektiin ja muistojemme haurauteen ja muovailtavuuteen. Samalla siinä on jotakin surullisenhaikeaa kun se muistuttaa ajan kulumisesta ja siitä, että mitään ei saa takaisin.

Morgan tekee (jälleen kerran) pilaa Mulderista ja tämän pakkomielteenomaisesta suhtautumisesta yliluonnolliseen. Vanhassa haastattelussa Morgan on maininnut, että alunperin katsoessaan sarjaa hän piti Mulderia kiinnostavana, mutta alkaessaan kirjoittaa hän tajusi että Scully on paljon kiehtovampi. Kaikki Morganin jaksot tapaavat esittää Mulderin vähintäänkin hieman rasittavana ellei suorastaan raivostuttavan itsekeskeisenä tyyppinä.

 

Huumoria löytyy paljon ja bonuksena se on hauskaakin. Antiikkikaupan seinällä Richard Nixon -juliste toteaa “They can´t lick our Dick”.

 

Jakso viittaa myös legendaariseen Twilight Zone -sarjaan. Tarinassa vilahtava muukalainen näyttää ulkonäön perusteella selvältä viittaukselta yhteen sarjaan kuuluisimpia jaksoja, To Serve Man (Damon Knightin kirjoittama). Olin myös selvästi näkeväni viittauksen omaan Twilight Zone -suosikkiepisodiini, Will the Real Martian Please Stand Up? (toisen kauden 28. jakso, Rod Serlingin itsensä käsikirjoittama) – kummassakin finaalikohtaus tapahtuu kahvilassa, jonka tarjoilija paljastuu toiseksi kuin mitä on (ja nimenomaan kokinhattuaan nostamalla), lisäksi molempien teemana on vainoharha, se että joku (tai jokin) on soluttautunut meidän (ihmisten) keskelle sekä se, että ulkomuoto ei koskaan kerro koko totuutta.

Hieman kyynisemmin Morganin ajatus näyttää olevan se, että nykypäivänä “totuutta” hallitsee se, jolla on suurin on suurin mahdollisuus vaikuttaa sosiaaliseen mediaan. ("It´s my new platform: phony faked news – the presentation of real facts but in the way that it assures no one will believe any of it.") Kun tarpeeksi toistetaan, tulee vähämielisestäkin ajatuksesta vakavasti otettava (esimerkiksi vuonna 2012 NASAn tiedemiesten piti moneen otteeseen kieltää kertomukset lähestyvästä mystisestä Nibiru-planeetasta, joiden eri hörhöjen mukaan piti sekoittaa Maan kiertorata ja tuoda maailmanloppu ja vaikka mitä).

 

Dramaattinen loppupuolen ufokohtaus parodioi tai viittaa huikeasti lukemattomiin lähteisiin, Twilight Zonen ja X-Filesin aiempien jaksojen lisäksi ainakin Kolmannen asteen yhteyteen (“äänikoodi” avaruusolennon noustessa takaisin alukseen), Casablancaan (tyyliin “We´ll always have Paris”), puhumattakaan edeltävästä kohtauksesta, jossa agentit ajavat avoautolla (en edes tiedä mistä aloittaa viittausten selvittäminen, koska aihe ei ole erikoisalaani mutta tukka hulmuten avoautossa ajaminen viittaisi kai ainakin Casablancaan ja joihinkin 50-60 -luvun Hollywood-leffoihin?).

Jakson lopussa Darin Morgan on saavuttanut saman kuin Jose Chung´s "From Outer Space"ssa – edeltäneet tapahtumat ovat herkullisen avoimia eikä katsoja voi tietää, mitä ns. “oikeasti” tapahtui (kuten ei todellisuudessakaan ikinä voi tietää, Morgan muistuttaa), on vain kertomuksia ja näkökulmia, tulkintoja ja mielipiteitä ja usein “totuus” (mikä ikinä onkaan) hukkuu sinne keskelle. Kaksi kertaa toistuu lainaus Orwellilta: “Who controls the past controls the future. Who controls the present controls the past.”

– It´s sure, Scully, I´ve lost the plot! I can´t find the interconnections between the things anymore,

the world´s become too crazy for even my conspirational powers.