Psykiatriset kliseet

 Psykiatristen sairaaloiden kuvauksia populaarimediassa (tarkoitan lähinnä amerikkalaisia elokuvia) vaivaa yhä kliseisyys (kuinka yllättävää). Mielisairaalakuvauksilla on taipumus edustaa jompaa kumpaa kahdesta stereotypiasta.

Ensimmäinen klisee kuvaa psykiatrisen sairaalaan autoritaarisena vankilana, jossa potilaat ovat tunnottomien hoitajien ja lääkärien arrmoilla (Yksi lensi yli käenpesän -tyyliin siis). Tämä stereotypia on omien äärimmäisen rajoittuneiden ja epätieteellisten tutkimusteni mukaan vähentynyt ajan kuluessa, kuvastaen epäilemättä elävässä elämässä vuosikymmenten myötä tapahtunutta muutosta (muistakaamme että Yksi lensi yli käenpesän -romaani perustui nimenomaan Ken Keseyn omiin kokemuksiin työskentelemisestä mielisairaalassa).

Toinen klisee näyttää psykiatrisen osaston ikään kuin sympaattisena uusperheenä, jossa ihmiset ovat lähinnä väärinymmärrettyjä eksentrikkoja ja potilaiden vaikeatkin ongelmat (erityisesti pakkomielteet) ovat kuitenkin hieman koomisia. Näissä elokuvissa ei tapaa henkilöitä, jotka pakonomaisesti yrittäisivät viillellä itseään, hakkaisivat päätään konkreettisesti (auts) seinään taikka saisivat paniikkikohtauksia joiden aikana he huutaisivat tuntikausia. Näissä elokuvissa ”hullut” ovat hyviä, sisäsiistejä tyyppejä jotka tarvitsevat vain sen uuden, nuoren ja innokkaan hoitajan tai lääkärin (tai ehkä jopa potilaan), joka kuuntelee ja saa heihin kontaktin ja ihmeparantumisia alkaa tapahtua, koska, you know, mielenterveysongelmat on vain sitä että erikoisia ihmisiä ei tarpeeks kuunnella ja silleen (ja masennus on varmaan myös vaan sitä että pitää ottaa itseään niskasta kiinni jne.).

Itse asiassa tietääkö kukaan yhtään jotenkin realistista mielisairaalakuvausta, siis elokuvien puolelta? 

Kirjallisuuden puolelta epäilemättä löytyy. Vaikka omat kokemukseni psykiatriselta puolelta eivät ole kovin kattavia, sanoisin että on kaksi ominaisuutta määrittää hyvin tunnelmaa osastolla: ensinnäkin, tylsyys. Jep, ei sekoilevia potilaita eikä häirintyneitä hoitajia (no, mulkkuja tietysti voi mahtua mukaan mutta se on toinen asia), kaikki lähinnä odottavat jotakin (ruoka-aikaa tai kahvia, lääkärin tapaamista, lääkkeitä, poispääsyä). Ei suurta draamaa, ei tajuttomaksi lääkitsemistä (ja ruokakin on ihan hyvää ja sitä on tarpeeksi). Ja hoitajat vaikuttavat tykkäävän pehmomustekaloista….

Toinen piirre voi olla vähän yllättävämpi, en ole oikein missään nähnyt kuvattavan sitä miten hauskaa osastolla voi olla. On kai ihan luonnollista, että ihmiset tietyssä mielessä äärimmäisisssä tilanteissa alkavat nähdä paremmin arjen absurdiuden. Ja tilannekomiikka kukoistaa.

Kesällä kun lomailin Osasto 8:lla (vai onko se 8B kun se on yläkerrassa eikä siis se alakeran päiväsairaala??), osa kanssapotilaista oli saamassa sähköhoitoa (joillekin siitä on todella paljon apua) ja sen sivuvaikutuksiin kuuluu lähimuistin katoaminen (yleensä, yhdelle nuorelle naiselle sähkö tosin oli aiheuttanut sen, että hänen muistinsa koko edellisestä syksystä oli hävinnyt…), mutta oli pakko hyödyntää asian komediallisia puolia.

POTILAS X: (tullut juuri sähköhoidosta)

MINÄ: No, lähtikö nyt viikko hyvin käytiin?

POTILAS X: Nyt on perjantai.

(No, pakko oli yrittää…vai oliko tämä nyt sellaista passiivis-aggressiivista käytöstä?)