Psykiatrian historia, lyhyt oppimäärä

Jeffrey A. Liebermanin teos Shrinks – The Untold Story of Psychiatry (Back Bay Books, 2016) on harvinaisen luettava teos kiinnostavasta mutta monimutkaisesta ja vaikeaselkoisestakin aiheesta, psykiatrian historiasta (yllätys!). Lieberman (s. 1948) on pitkän linjan arvostettu amerikkalainen psykiatri, joka on toiminut sairaaloissa ja luottamustehtävissä sekä kuulunut DSM-V -manuaalin (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Yhdysvaltojen mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmä) toimituskuntaan. Vuosina 2013-14 hän toimi APA:n (American Psychiatric Association) johdossa, meriittejä siis riittää.

Erilaisiin mielenterveysongelmiin on jo antiikin ajoista etsitty hoitoja, välillä paremmalla, mutta usein huonommalla menestyksellä. Varsinaisen psykiatrian (sanan on johtanut 1808 saksalainen lääkäri Johann Christian Reil ja se merkitsee sanamukaisesti ”sielunhoitamista”) juuret kuitenkin ovat 1700-luvun lopulla ja Anton Mesmerin ”animaalisessa magnetisimissa” jota myöhemmin alettiin kutsua hypnoosiksi.

Vaikka Mesmerin teoriat magneettisista virtauksista ja siitä, miten mielisairaudet johtuivat niiden tukkeutumisesta potilaassa ovatkin jääneet myöhempien polvien naureskeltaviksi, oli hän tietyssä mielessä uranuurtaja. Mesmer oli ehkä ensimmäinen, joka näki mielenterveysongelmat johtuviksi potilaan sisäisistä prosesseista eikä ajalle tyypilliseen tapaan joko moraalisesta rappiosta (potilas valitsi käyttäytyä normien vastaisesti tai maksoi hintaa omasta syntisestä käyttäytymisestään [vrt. vielä 1900-luvulla eläneeseen ajatukseen itsetyydytyksen rappeuttavasta vaikutuksesta] taikka synnynnäisistä ominaisuuksista joita ei voinut muuttaa (potilas vain oli syntynyt mielipuoleksi, eikä parannusmahdollisuutta ollut).

Lieberman viittaa psykiatriin ja psykiatrian historioitsijaan Henri Ellenbergeriin (muistetaan merkittävästä The Discovery of the Unconscious -teoksestaan), joka on kutsunut Mesmeriä ensimmäiseksi psykodynaamiseksi psykiatriksi, siis sellaiseksi joka hahmottaa potilaan mielenterveysongelmat nimenomaan psykologisina prosesseina tämän mielessä, ei aivojen fyysisinä ongelmina.

Tänä päivänä tiedämme, että aivojen rakenteella ja aivokemialla on (suurikin) merkitys eri mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Samaan aikaan kukaan tuskin kiistää, että ehkä suurimmassa osassa tapauksia paras olisi lääkehoidon sekä terapian yhdistelmä. Lääkkeet ovat kuin kainalosauvat, joita tarvitaan kannattelemaan. Lieberman toteaakin, että psykiatrian historia onkin pitkälti näiden kahden ääripään – mielisairaus biologisena, aivojen häiriönä tai psykologisena mielen ongelmana – välillä tapahtuvaa liikettä. (Olen ymmärtävinäni että Lieberman itse on kultaisen keskitien kannattaja, tarvitaan molempia alueita, lääkkeitä ja terapiaa.)

Yksi tänäkin päivänä ajankohtainen juonne psykiatrian historiassa on kysymys siitä, mitä mielenterveysongelmat ovat, siis millä perusteella joku on terve ja toinen taas ei. Lieberman siteeraa kirjassaan psykoanalyytikko Karl Menningeriä: ”To define mental illness is an almost impossible task. We can define mental illness as being a certain state of existence which is uncomfortable to someone. The suffering may be in the afflicted person or those around him or both.”

                                                                                      Psycho killer qu'est-ce que c'est?

 

Thomas Szaszin vuoden 1961 kirja, The Myth of Mental Illness aloitti ns. antipsykiatrisen liikkeen, jonka näkemyksen mukaan mielisairauksia ei oikeasti ole olemassa, vaan ne ovat psykiatrian itse kehittämiä fiktioita ja psykiatriset hoidot tekevät potilaille enemmän vahinkoa kuin niistä on hyötyä. Joskin kaikenlaisten järjestelmien kritiikki on hyväksi ja on päivänselvää, että insuliinisokkihoidot ja lobotomia eivät kovin inhimillisiä menetelmiä olleet, ehkä kaikkea psykiatriaa ei tarvitse tuomita. Mene sanomaan että psykiatrisia ongelmia ei oikeasti ole sille, joka päivystyksessä hakkaa itseään nyrkillä naamaan tai sille, joka kertoo nähneensä kuinka ikkunasta katsoivat takaisin pelottavat kasvot ja joka kyselee uudelleen ja uudelleen että ”tapahtuuks tää todella?”.

Lieberman viittaa myös kuuluisaan, 1973 tehtyyn Rosenhanin kokeeseen, jossa tavalliset, ongelmattomat ihmiset (psykologi Rosenham itse ja seitsemän muuta) koettivat päästä mielisairaaloihin esittämällä kärsivänsä mielenterveysongelmista: siitä, että kuulivat ääniä (jotka toistivat kolmea sanaa: ”empty”, ”hollow” ja ”thud”). Kaikki otettiin osastoille, minkä jälkeen jokainen kertoi henkilökunnalle että eivät enää kuulleet ääniä samalla kun he käyttäytyivät aivan tavallisesti.

Yhdessäkään tapauksessa teeskentelyä ei havaittu. Seitsemän ”potilaista” diagnosoitiin skitrofreenisiksi ja yksi maanis-depressiivikseksi. Sairaalassaolopäiviä kertyi seitsemästä aina viitenkymmeneenkahteen. Rosenhan tuli johtopäätökseen, että psykiatrisissa sairaaloissa ei kyetty tunnistamaan oikeita mielenterveysongelmaisia. Science-lehdessä julkaistu artikkeli kokeesta herätti suuren kohun.

                                                                      There's someone in my head but it's not me

Olen itse pitkälti samaa mieltä kuin monet kokeen arvostelijoista, eli eikö ole järkevää ja tärkeää että sairaalan henkilökunta lähtee siitä, että potilas (sikäli kun siis tilansa puolesta kykenee) puhuu totta eikä valehtele äänien kuulemisesta (ja jos henkilö on kuullut uhkaavia ääniä pari päivää sitten mutta kertoo niiden nyt kadonneen, eikö ole parempi pitää häntä vielä jonkin aikaa tarkkailussa?). Koe kertoo enemmän ihmisen yleisestä taipumuksesta nähdä sitä, mihin uskoo eli hoitajien tapauksessa oireita potilaiden käytöksessä.

Mielisairauden (kuten muidenkin asioiden) määrittely on myös vallankäyttöä. Tarvitsee vain miettiä tavallisia termejä, joilla yhteiskunta pyrkii määrittelemään marginaalisia ihmisryhmiä, mutta jotka eivät jätä tilaa kuin tarkkaan rajatulle mustavalkonäkemykselle (homo tai hetero, raitis tai narkkari, suvakki tai vajakki) ja tajuaa, kuinka paljon sanat ja ilmaisut vaikuttavat ajatteluumme ja näkemyksiimme. On vaikea puhua siitä, mille ei ole nimeä.

Psykiatrian historia on kuuluisa vallankäytöstään, lähtien 1800-luvulta, jolloin naisten erilaiset psyykkiset oireet niputettiin ”hysteriaksi” ja epäterveiksi fantasioiksi, vaikka niiden taustalla usein olikin naisten itsenäisten pyrkimysten tukahduttamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä (jota Freud piti 1800-luvun lopussa hysterian tärkeänä syynä, kunnes hylkäsi tämän ”viettelyteorian” – Jeffrey Moussaieff Masson väittää kirjassaan Freud ja totuus (The Assault on Truth), että Freud piti naisten kertomuksia epäuskottavina (hyvissä perheissä ei voi sattua hyväksikäyttöä) ja koko ajatusta liian radikaalina hyväksyttäväksi). Vielä 70-luvulle (ja siis 1970-luvulle!) asti länsimaissakin pidettiin homoseksuaalisuutta mielenterveysongelmana. (Tämä herättää kysymyksen, keitä tänä päivänä stigmatisoidaan?)

Teksti on helppolukuista ja sujuvasti kirjoitettua monimutkaisesta aiheestaan huolimatta. Voin suositella lämpimästi populaarimpana teoksena ennen syvällisempiin mielipuolisuuden historioihin syventymistä. Hullumpiakin (heh heh) kirjoja olen lukenut.

Loppujen lopuksi on (itsekin depressiosta kärsineenä) lohdullista lukea tällaista historiaa, koska tajuaa että psykiatria on alue joka edistyy koko ajan. Se että jokin häiriö on tänään huonosti ymmärretty ja vaikeasti hoidettava, ei tarkoita etteikö vaikkapa jo muutaman vuoden päästä olisi huomattavasti parempia lääkkeitä ja hoitomuotoja. (Eihän se ahdistuskohtauksen syövereissä lohduta, mutta silti.)

”Anyone who goes to a psychiatrist ought to have his head examined.” Samuel Goldwyn