Melankolista musiikkia – The Carnival Is Over

Ajattelen melankolisen musiikin (tai taiteen) jonain muuna kuin raskasmielisyytenä, pikemmin haikeutena. Kuten Wikipedia kertoo: ”Melankolia tarkoittaa myös katkeransuloisuutta, jossa henkilö saa helpotusta negatiivisista asioista.” Dead Can Dance jos jokin on melankolista musiikkia. En pidä (tai koe) sitä mitenkään synkkänä, pikemminkin puhdistavana ja äärettömään kauniina, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun (mistä yhtye onkin ottanut vaikutteita).

Dead Can Dance on yksi minuun eniten vaikuttaneista yhtyeistä. Se on tärkeä kokoonpano, sillä jollakin tasolla jota on vaikea selittää se teki musiikkia, jollaista kukaan muu ei tehnyt. Biisien sanoissakin käsiteltiin kunnianhimoisesti asioita, joihin ei tavallisesti populaarimusiikissa kosketa – ajan kulumista, ihmisyyttä ja ihmissuhteita muutenkin kuin eroottisen rakkauden näkökulmasta.

The Carnival Is Over (levyltä Into The Labyrinth, 1993) alkaa viehättävällä, haikealla sointukuviolla ja kun syntikkajouset liittyvän mukaan ja Brendan Perry alkaa jyhkeällä äänellään laulaa nostalgista muisteluaan sirkuskäynneistä, tuntee sen ihon alla: tämä biisi yksi niitä unohtumattomia, sellaisia että alkaa miettiä minkä ruumiinjäsenensä luovuttaisi siitä että osaisi itse säveltää vastaavanlaisen.

                                                                                                                              The procession moved on the shouting is over

Brendan Perryllä on komea ääni, joka soi kaiutettuna kuin kirkossa äänitettynä. (En tiedä johtuuko se siitä että se on kirkossa äänitetty. 90-luvun alussa Perry osti Irlannista Quivvy Church -nimisen paikan ja muutti sen studioksi, komeannäköinen se on, myöhempinä vuosina siellä on järjestetty erilaisia musiikkileirejä. Lohdullista ajatella että näinkin erikoista musiikkia tekemällä voi tienata niin hyvin, että voi ostella vanhoja kirkkoja ja tehdä niistä studioita [aikana ennen nykypäivän tietokoneita ja ohjelmistoja].)

Laulun kertoja (ilmeisesti Perry itse) muistelee lapsuuden sirkuskokemuksiaan, sitä kuinka ihmeellisiltä nämä kaupunkiin saapuvat ja sieltä pian lähtevät kulkueet lapsen silmissä näyttävätkään.

They are driven by a strange desire

Unseen by the human eye

Someone is calling

Vaikka ei lapsuudestaan sirkuksia kaipaisikaan, kappale koskettaa silti, pelkkä sen kuunteleminen saa kuin emotionaalisena refleksinä olon aavistuksen haikeansuloiseksi ja mielen muistamaan kadonneita tai kadotettuja asioita: entisiä luokkakavereita, lapsena luettuja kirjoja, hukkuneita pehmoeläimiä. Biisi sisältää myös tyylikkään (ja omalla tavallaan koskettavan) viittauksen Joy Divisionin kappaleeseen The Eternal. 

 

The Carnival Is Over on musiikillinen timantti juuri siinä mielessä, että sen kidemuotoon tuntuu tiivistyneen loputtomasti muistoja ja vuosia, tunteita ja tunnelmia. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin olisi juuri muistamassa jotakin lapsuudestaan, aikojen takaa tai jostain toisesta elämästä (kuin tuoksu joka hetken häilyy sieraimissa ja tuo melkein takaisin jonkin menneen maailman kuin Proustin kuuluisa madeleine-leivos). Hetken aikaa muistaa miltä tuntui olla lapsi, kun kaikki asiat olivat vielä ihmeellisiä ja suuria, maailma selittämätön mutta loputtoman kiehtova, kuin se sirkus jonka kulissien taakse ei päässyt kurkistamaan ja saattoi vain kuvitella...

We sat and watched

As the moon rose again

For the very first time

https://www.youtube.com/watch?v=mPDLJ1UU2Uk