Satunnaisia havaintoja elämän ja kuoleman välistä

Workpoints


Betonirakennukset viilensivät kuunnousun suitsukkeen, se oli hapokasta sitruunaa ja limettiä, kaupungin metallinmaku suussa. Katulamput helähtivät sirpaleiksi vasten kerrostaloja ja tekivät tilaaa iltaruskon särkyneelle projektorille. Kaupunki raahasi meitä bussissa ja kaikki yhdistyi.


Muinoin jumalat rakensivat maailmankaikkeuden sokkeloksi, jolla eksyttää vihollistaan. Siksi kosmos on meille arvoitus.
– Kuka heidän vihollisensa oli?
– Mielipuoli olento, joka kuvitteli olevansa ainoa luoja. Universumi on pakkopaita, jolla hänet pidetään aisoissa.
– Mutta entä ihminen?
– Ihminen on vahinko, teitä ei pitänyt syntyäkään.
– Miten meille sitten käy?
– Kuinka me voisimme tietää.

Auringon kurpitsa kasvoi ja nostatti leskenlehtien pisamat. Asvaltti näytti kolealle mutta puunlatvoihin syttyi vihreä valo. Päivät kihisivät kuin tähtisadetikut ja karkasivat nopeaan kun väritin kaupunkia katseellani. Sateen hiiva kohotti happaman maan, nurmikon voikukkakiihko kutitti varpaita.

Kohta kesä repii päiväunet auki kuin rakkulat, saa unelmat matkaan kuin jäniksen. Olin pieni, taivas valtavana ylsi kattojen yli. Halasin puita ja ne minua.

Yö töhersi varjojen hieroglyfit seiniin ja ikkunoihin, pimeä syövytti katuihin uurteet joita pitkin värit valuivat viemäriin. Ilma musteni ja imi valon itseensä. Koskaan ei ole niin pimeää kuin loppusyksyllä kun vuosi otti loppukirin, perkasi loput päivät ja näännytti puut anorektisiksi. Meistä tuli yksinäisiä, omia merkkejämme, uusia sanoja. Rikkinäisillä hampaillaan kuu irvisti taivaanrannassa.

– Joillekin muille meidän arki olis ihan science fictionia.

Tri Morfeus ulvoi naurusta. – Aika on koittanut! Näillä silmillä luon täydellisen katseen, joka lävistää olevaisen kudoksen ja aukaisee portin siihen paljaaseen alkukaaokseen ja sekasortoon, joka velloo todellisuuksien takana.

Se näytti haavalta, josta vuoti mustaa mustempaa pimeyttä, kuin mätää. Jo pelkästä katsomisesta tuli paha olo samalla lailla kuin keikkuvassa laivassa. Jotenkin se ei näyttänyt pysyvän paikallaan eikä koostuneen samanlaisista ulottuvuuksista kuin muut asiat tässä maailmassa.

Vilkaisin Claudiaan. – Olisko nyt hyvä hetki juosta helvetin kovaa pois?

Yöllä tapahtui asioita, joille ei päivänvalossa löytynyt tilaa. Pimeyden massa kaareutti todellisuutta ja maailma nyrjähti, nähtiin näkyjä ja kohdattiin aaveita tai hirviöitä ja ihmissudet ulvoivat kuuta. Salaperäiset kulkueet vyöryivät kaduilla, bakkantit kiisivät nauraen kapakasta kapakkaan, zombit notkuivat ostoskeskuksissa. Nähtiin ennusmerkkejä, virvatulia, ufot välähtivät taivaalla ja inspiraatio valtasi taiteilijat, lauluntekijät upposivat riimeihin ja muusikot valmistautuivat illan viimeiseen hitaaseen. 

 

                                                                             

 

– Tässä on unikuvien metsä ja sen vieressä syviä vesiä ja alkemiallisia luolia, täällä taas ahdistuksen autiomaa, jonka keskellä on itseoivalluksen keidas. Skitsofrenian sokkeloista pohjoiseen näemme tunnekylmyyden tundran, epileptisiä puita sekä vaeltavia hirviöitä, lajittelemattomia muistoja ja satunnaisia pakkomielteitä. Etelästä löydämme laajempia obsessiokenttiä, reflektiojärviä ja itsetuhoisuuden rauniot, missä freudilaiset kidat saalistavat. Täällä ovat kompleksien kerrostumat, animoiden ja animusten asuttamat varjokaupungit sekä ajelehtivia identiteettejä, kadonneita motiiveja ja oidipaalisia arvoituksia. Ja lopulta eskapististen kukkuloiden ja psykoottisten pilvien vierestä avautuu laaja Melankolian tasanko, jossa kaikki tunteet kuolevat ja eläminen pysähtyy.

...mutta emme ikinä tiedä mistä jokin alkaa, vielä vähemmän kuin tajuamme milloin jokin loppuu. Olemme aina keskellä tarinaa, menossa jonnekin, keskeneräis…