Melankolikon anatomiaa

Ajattelen melankolisen musiikin (tai taiteen) jonain muuna kuin raskasmielisyytenä, pikemmin haikeutena. K uten Wikipedia kertoo: ”Melankolia tarkoittaa myös katkeransuloisuutta, jossa henkilö saa helpotusta negatiivisista asioista.” Dead Can Dance jos jokin on melankolista musiikkia. En pidä (tai koe) sitä mitenkään synkkänä, pikemminkin puhdistavana ja äärettömään kauniina, kuin gregoriaanisen kirkkolaulun (mistä yhtye onkin ottanut vaikutteita). Dead Can Dance on yksi minuun eniten vaikuttaneista yhtyeistä. Se on tärkeä kokoonpano , sillä jollakin tasolla jota on vaikea selittää se teki musiikkia, jollaista kukaan muu ei tehnyt. Biisien sanoissakin käsiteltiin kunnianhimoisesti asioita, joihin ei tavallisesti populaarimusiikissa kosketa – ajan kulumista, ihmisyyttä ja ihmissuhteita muutenkin kuin eroottisen rakkauden näkökulmasta. The Carnival Is Over (levyltä Into The Labyrinth, 1993) alkaa viehättävällä, haikealla sointukuviolla ja kun syntikkajouset liittyvän muk

Aika käsitellä elämän tärkeitä asioita, siis keksejä. Tietysti aina keskiviikkoisin.   K-Menu-valikoiman suklaacookie (valmistettu Alankomaissa) ei ehkä suurempia tyyli- tai erikoisuuspisteitä keräile, mutta on oikein kelvollinen amerikkalaistyyppinen peruscookie, jossa on tumman suklaan muruja. Ja vielä vegaaninen! Tällä hinnalla (0,79 €) ei voi valittaa.  Mustekala antaa kuusi lonkeroa (kahdeksasta, tietysti). 6/8.

Suurta mustekalakommentaariani odotellessa, tässä Mustekala ja Pikkutursas (joita saa seurata Instagramissa): https://www.instagram.com/mustekala_ja_pikkutursas/

Sain käsiini (Britanniasta tilaamalla) suuren suosikkiyhtyeeni Sueden Coming Up-levyn (1996) 20th Anniversary Editionin – hieno paketti, neljä CD:tä ja yksi DVD. Coming Up on aika loistava kitara/brittipoplevy, Dog Man Starin ohella bändin paras teos. Ei niin että minulla olisi mitään niiden muitakaan levyjä vastaan, itse asiassa Suede on osoittautunut luotettavaksi yhtyeeksi, joka ei ole kunnolla flopannut vielä kertaakaan (A New Morning floppasi kaupallisesti, mutta se on toinen asia). Yhtye osasi myös sinkkujen b-puolien tekemisen taidon. En tiedä onko sellaisia enää missään muodossa edes olemassa (olenko vanha?) , biisejä joita ei löydä ns. varsinaiselta levyltä vaan jotka julkaistaan singlen kylkiäisinä? Sueden ”ylimääräisistä” kappaleista saisi yhden helvetin hyvän levyn koottua (yksi tupla-CD niitä on). Palataan asiaan kunhan ensin kuuntelen tätä pakettia tarpeeksi.

William Faulkner gave a lecture at Harvard. He shuffled on stage after receiving a glowing introduction, looked at the audience of about 1100 and said, "How many of you here wish to be writers?" Half raised their hands immediately, the other half were a bit more tentative. He took the pipe out of his mouth, jabbed the stem at the audience, and said, "Then you fuckers should be home writing." And walked off the stage. (Lew Hunter) 

                                                                                           Paljon kärsinyt pokkarini Brittiläisen M. John Harrisonin (s. 1945) Viriconium-fantasiasarja on yksi niitä suuruuksia, jotka ovat hukkuneet tusinasarjojen alle ihan jo siksi, että ovat niin paljon paremmin kirjoitettuja ja omaperäisempiä kuin loputtomat Tolkien-kloonit (Ja ei, en tarkoita Tulen ja jään laulua). Sarja kartoittaa ensisijaisesti mielen maisemia. Se ei sisällä karttaa, jotka Harrisonin mielestä ovat vain banaaleja. Itse Viriconiumin kaupunkivaltion maantiedekin on muuntuvaista, tärkeintä ovat henkilöt, ajatukset ja näkemykset eikä mikään Tolkienin ja hänen lukuisten jäljittelijöidensä obsessio kuvitteellisen maailman luomisesta aina vain yksityiskohtaisemmin ja pidemmälle*. Viriconium sijaitsee meidän näkökulmastamme määrättömän kaukaisessa tulevaisuudessa, sarja edustaakin ns. Dying Earth -genreä, joka on nimetty Jack Vancen kuuluisan teoksen (1950) mukaan (suomennettu ni

Koska olen siviilipalvelusmies, lähes kaiken minkä tiedän armeijasta, olen oppinut Masia lukemalla. Tietenkin.

Salaiset kansiot (eli X-Files, mitä nimitystä tästä alkaen käytän sarjasta) on kai suurin suosikkisarjani  (muita ovat Babylon 5, (Chris Carterin) Millennium, Taisteluplaneetta Galactica, Young Ones, Stranger Things jne.). Se oli loistava yhdistelmä outoutta ja nerokasta tv-kirjoittamista. Valitettavasti, kuten tyypillistä, sarjan huippuvuodet kuluivat ja päättyivät kokonaiseen kahteen heikkoon (tekninen termi tälle lienee paska) tuotantokauteen.  Kun sarja elvytettiin, olin vain puolittain innoissani. Olisiko tekijöillä enää uusia tarinoita kerrottavaksi? Aikoinaan innostava sarjan "mytologiakin" (ufot, avaruusolennot ja salaliitot) oli jo kulutettu loppuun. Piti tietysti katsoa. Kymmenes kausi oli hämmentävä, ei huono mutta ei kovin hyväkään.  Ilman kummempia ennakko-odotuksia aloin katselemaan uutta kautta (jonka on luvattu olevan se viimeinen -- sopii minulle, sitten parinkymmenen vuoden päästä voivat elvyttää tai "rebootata" sarjan...). Olen yllätty

                                                                                  Keep watching the skies...

  Indieyhtye Cocteau Twins teki huikean uran 1980-luvun alusta 1990-luvun puoleen väliin. Kolmikko ( laulaja Elizabeth Fraser, kitaristi Robin Guthrie ja basisti & multi-instrumenta l isti Simon Raymonde ) oli yksi ensimmäisiä legendaarisen 4AD-levy-yhtiön kiinnityksiä ja bändejä, joiden saundi määritteli firman linjaa. Muita 4AD:n artisteja olivat Dead Can Dance, This Mortal Coil ja Clan of Xymox, joiden kaikkien goottihenkinen, eteerinen tyyli sai suosiota 80-luvun puolessa välissä. Levy-yhtiö hyödynsi myös graafisen sunnittelijan Vaughan Oliverin kykyjä saadakseen yhteisen visuaalisen ilmeen julkaisuilleen. (4AD ei jumittunut miksikään goottipopin julkaisijaksi, vaan myöhemmin sen listoilta ovat löytyneet mm. vaihtoehtorockin suurnimet Pixies ja The Breeders sekä Red House Painters, Minotaur Shock, TV on the Radio, The National, Bon Iver ja Grimes.) Cocteau Twins loi saundia, joka myöhemmin tuli tunnetuksi dream pop -nimellä – eteerisiä, efektoituja kitaroita, kai

Luin lukio-iässä Maameren tarinoiden neljännen osan, Tehanun, ja hämmennyin (hyvällä tavalla) koska se ei minusta enää ollutkaan mikään lastenkirja vaan sisälsi vakavia asioita, kuten pahoinpidelty ja hyväksikäytetty lapsi, jonka historian osasin lukea vaikka sitä ei täysin suoraan teoksessa ilmaistukaan. Jätin mainitsematta LeGui ni n mainiot novellit, joita löytyy loistava kokoelma Gollanczin SF Maste r works -sarjassa ( The Wind’s Twelve Quarters and The Compass Rose ). Kokoelmat sisältävät mm. klassisen The Ones Who Walk Away from Omelas - novellin, joka on (ehkä James Frazerin Golden Boughin – jonka lastenversio [!] kuulemma oli kirjailijan varhaisia elämyksiä – inspiroima, tai sitten William Jamesin ) antropologista tai sosiologista sf:ää parhaimmillaan. Tarinan (epäilemättä myös epäluotettava) kertoja selittää utopiakaupungin, Omelasin, riittejä jotka keskittyvät syntipukkiin, joka mahdollistaa kaupungin onnen. Toisaalla LeGuinin varhainen tarina Sem

Luin vasta Ursula K. LeGuinin (s. 1929) kuolemasta. Hän oli loistava kirjailija, jota olen lukenut muutaman teoksen verran, siis liian vähän. Ihailen hänen taitoaan käyttää science fictonia tai fantasiaa (tai science fantasyä) nimenomaan välineenä, tarkastelemaan ihmistä (ja ”ihmisenä olemisen ongelmaa” kuten kerran omistamani 1960-luvun antologia unohtumattomasti ilmaisi), yhteiskuntaa ja sen arvoja sen sijaan, että sf olisi itsetarkoitus ja vain mukafuturististen koneiden, ympäristöjen tai avaruustaisteluiden esittelyä. (Tieteiskirjallisuus [sf] on tavallisesti huomattavan erilaista kuin leffat tai tv-sarjat [sci-fi], jotka tapaavat keskittyä toimintaan ja kirjallisuuden puolella aikoja sitten loppuunkaluttuihin ideoihin. Alkuperäinen Tähtien sota -elokuva esimerkiksi on pitkälti kokoelma jo ilmestymisensä aikoihin 50 vuotta vanhoista ideoista, galaktisesta imperiumista vetosäteisiin, avaruustaisteluista yhden ilmastovyöhykkeen planeettoihin. – Sivuhuomautus: ainakaan amerik

Sekalaisia, lajittelemattomia ideoita: * Maailmankaikkeus onkin Jumalan pakkopaita. * Puutarhatonttujen kapina. Valtavat kääpiöt. * Elokuva joka eri katsomiskerroilla on aina erilainen. * Yhteiskunta jossa psykiatrit yms. pitävät valtaa. Jokainen ihminen analysoidaan, luokitellaan ja terapoidaan. Mentaalihygienia. Pakollinen terapia. * Muumiointi tulee uudelleen muotiin. * Henkilö sekoaa päästään niin, että alkaa luulla kaikkien muiden seonneen päästään. Tai: epidemia, jossa ihmiset alkavat kuvitella kaikkien toisten menneen sekaisin. Vainoharhaa. Mitä tästä seuraa? Vastalääkkeet? * Avohoito – aivohoito. Aivohalvaus – avohalvaus. Aivotyö – avotyö. Avomielinen – aivomielinen. Aivoliitto. Aivomaankurkku. Aivokriisi. * Möbiuksen nauha romaanin rakenteena? * Todellisuus leikkii kuurupiiloa kanssamme. * Ei pidä odottaa jotain tapahtuvaksi, pitää itse tapahtua. * Imitaattori se

Jeffrey A. Liebermanin teos Shrinks – The Untold Story of Psychiatry (Back Bay Books, 2016) on harvinaisen luettava teos kiinnostavasta mutta monimutkaisesta ja vaikeaselkoisestakin aiheesta, psykiatrian historiasta (yllätys!). Lieberman (s. 1948) on pitkän linjan arvostettu amerikkalainen psykiatri, joka on toiminut sairaaloissa ja luottamustehtävissä sekä kuulunut DSM-V -manuaalin (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, Yhdysvaltojen mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmä) toimituskuntaan. Vuosina 2013-14 hän toimi APA:n (American Psychiatric Association) johdossa, meriittejä siis riittää. Erilaisiin mielenterveysongelmiin on jo antiikin ajoista etsitty hoitoja, välillä paremmalla, mutta usein huonommalla menestyksellä. Varsinaisen psykiatrian (sanan on johtanut 1808 saksalainen lääkäri Johann Christian Reil ja se merkitsee sanamukaisesti ”sielunhoitamista”) juuret kuitenkin ovat 1700-luvun lopulla ja Anton Mesmerin ”animaalisessa m