Melankolikon anatomiaa

Synthwave-retroa parhaimmillaan. Jos artistilla on pokkaa kutsua itseään Timecop1983-nimellä, on syytä odottaa että hänen tuotantonsa on tyylitajuista. Eikä musiikki petä, välillä se kuulostaa jopa häiritsevän retrolta, kuin muusikko olisi joutunut viettämään vuosia eristyksessä ainoana seuranaan vanhempiensa levykokoelma, joka koostuu lähinnä 1980-luvun instrumentaali(syntikka)musiikista tyyliin Jan Hammer, John Carpenter (se ohjaaja, hän on myös tehnyt mainiota musiikkia moniin elokuviinsa) tai Vangelis (nimenomaan 80-luvun Vangelis, Blade Runner ja Chariots of Fire). Dreams on Journeys-levyn avausraita ja täysosuma. Jo albumin kansi kerää tyylipisteet retroautenttisuudellaan ja biisien nimet ovat jo itsessään asiallisuuden huipentumia – Summer Heat, LA Nights, City Lights… Välillä levyä kuunnellessa saundit alkavat melkein rasittaa koska, no, nyt vain sattuu olemaan 2010- eikä enää 1980-luku.     Time flies Doors open Away goes the past It's okay Mutta Dreams siis on

  Jotkin biisit vain särkevät sydämen. Disarm saa tuntumaan siltä kuin joku työntäisi veitsen rintaasi samalla kuin se vain tekisi hyvää. Sanoista on monta tulkintaa, mutta ehkä kyse on vain lapsuuden traumojen (yksinäisyyden) muistoista eikä mistään hämärämmästä (joku tulkitsee biisin kertovan abortista koska ” Cut that little child/ Inside of me ” ja kaikkea). Bändi kertoo että he äänittivät tätä biisiä monta kertaa ja etsivät parasta tapaa ilmaista sitä, väsymiseen asti kunnes joku (tuottaja?) ehdotti että Billy Corgan vain soittaisi sen akustisen kitaran säestyksellä. Vielä kun saatiin jouset taustalle, k lassikko syntyi. Disarm on laulu, joka kertoo (näin minä tulkitsen) surullisesta, yksinäisestä lapsuudesta, jota laulun kertoja koettaa (huonolla menestyksellä?) manata pois.    I used to be a little boy So old in my shoes And what I choose is my choice What's a boy supposed to do? Katkeruus ei katoa meistä tuosta vain. Se pitää man

Behaviou r (1990) Levy sisältää joitakin upeimpia Pet Shop Boysien kappaleita, mutta kokonaisuutena jää aavistuksen yhtyeen huippulevyjen varjoon. Being Boring alkaa radikaalisti venytetyllä introlla ja kitarariffillä. (Kitaran näin huomattava esiintyminen PSB-biisillä on sekin uutuus.) Viehättävän eteerinen sointukuvio ja saundit kuljettavat kappaletta, joka leijailee jossain pirteän ja bentsonrauhoittuneen välillä, voisi yhtä hyvin sekä tanssia että itkeä sen tahtiin. Kuten sanoituskin, joka tasapainoilee ajan kulumisen ja nostalgian sekä elämänilon ja rohkeuden rajoilla. Täydellinen klassikko, sellainen biisi joka (kuten monet muutkin Pet Shop Boysien parhaista) kuulostaa vaivattomalta, vaikka useimmat popsäveltäjät epäilemättä luovuttaisivat jonkin ruumiinosansa mikäli osaisivat tehdä tällaisen kipaleen. This Must Be The Place I Waited Years To Leave kuulostaa jatkavan Tennantin ankeiden (katolis) kouluaikojen käsittelyä. To Face The Truth ja Only The Wind How ovat

(X-Files -tunnelmissa yhä.)

Syntikkapop on kiinnostava musiikinlaji, koska se tarjoaa erilaisia vaihtoehtoja tavallisen kitara-basso-rummut -kokoonpanon sijaan, mutta toisaalta pitää kiinni popkappaleen kaavasta ja melodioista. Aika käydä läpi yhden suosikkiyhtyeeni levyjä. (Muita huippuja ovat New Order, Depeche Mode, VNV Nation, Hurts, Chvrces, Orchestral Manoeuvres in the Dark ja Timecop1983, ainakin, palaan asiaan.) Please (1986) Erittäin lupaava debyytti. Nykykuuntelijaa saattaa hieman häiritä tuotannon (Steven Hague) ja äänimaailman 80-lukulaisuudet, ne korostuvat enemmän kuin vaikka Madonnan varhaislevyillä. Mutta hyvin tuotettu levyhän tämä on, kuten kaikki Pet Shop Boysin levyt. Please kuulostaa oikeastaan varsin kypsältä esikoislevyltä ja on kiinnostavaa tajuta, että Neil Tennant (s. 1954) on sen ilmestyessä ollut jo yli kolmekymppinen. Kaipa elämänkokemus kuuluu. (Tennant toimi myös popjournalistina Smash Hits -lehdessä, ehkä se kasvatti hänen melodiantajuaan ja pop sensibilityään?)

Dr Strange on yksi suosikkihahmojani. Se voi johtua siitä, että törmäsin häneen ensi kerran lapsena vanhaa Hämähäkkimiehen numeroa lukiessani ja joskus hahmot, joista ei saa tietää paljon saavat jonkin salaperäisen hohteen ympärilleen. Sitä paitsi ketä ei innostaisi maagikkosupersankari, jonka seikkailut voivat viedä vaikka minkälaisiin ulottuvuuksiin? Dr. Strange ei ole ikinä ollut Marvelin A-listaa, mutta hänellä on vakaa kannatus ja enimmän osan kustantajan historiaa hänellä on ollut oma lehti.   Joulun alla hankin itselleni lahjaksi Marvelin Marvel Platinum -sarjan The Definitive Doctor Strange -kokoelman. Platinum-albumit on selvästi suunnattu ihmisille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet sarjakuvia mutta ovat kiinnostuneet niistä elokuvien kautta (Muita Platinum -julkaisuja ovat mm. Avengers, Deadpool, Hulk, Thor, Ant-Man). Käsikirjoittaja Stan Lee ja taiteilija Steve Ditko loivat Dr. Strangen vuonna 1963. Ensimmäisen kerran hän esiintyi sattuvan nimisen Strange Tale

Maailmaan mahtuu jännittäviä postimerkkejä.                                                                                             Goodbye pork pie hat?

Suosikkiroolipelikustantajani (joka vielä sattuu olemaan suomalainen yritys! jolla on loistavia tuotteita! joka on julkaissut Zak Sabbathia! Vornheim!) päätelmä: "The main thing that separates a Weird Tale from a conventional horror story is the forces completely out of the control of those who encounter them. A thing that cannot be explained, cannot be defeated, cannot be solved." James Edward Raggi IV : Lamentations of the Flame Princess, Referee Book

Saksassa valmistetut Eleonora-murokeksit ovat hyvin peruskamaa, eikä niissä ole ihmeempiä mausteita kuten tyypillistä kanelia (joillekin varmasti plussaa). Maku tuppaa jäämään hieman tylsäksi, mutta kahvin kanssa nämä toimivat kivasti. Mutta näitä kun saisi suklaakuorrutteisina... Mustekalan arvio: 5 lonkeroa. 5/8.

Here are the facts. (Cedric Allingham tiettävästi oli tähtitieteilijä Patrick Moore ja kirja reipasta vedätystä.)

” The principal barrier to the objective investigation of UFO reports is the E xtra-terrestrial hypothesis .” John Harney Yleisessä keskustelussa ”ufot” assosioituvat avaruusolentoihin ja niistä puhuminen vakavasti on hyvä tapa saada outoja katseita. Tämä tekee hallaa vakavalle ufotutkimukselle, on vaikea kuvitella kenenkään akateemisen saavan apurahaa sellaiseen (muuten kuin sosiologisesta tai uskontotieteellisestä näkökulmasta käsiteltynä – niiden kautta ufokokemusta toki on tutkittu yliopistollisesti Suomessakin, esim.   http://tampub.uta.fi/handle/10024/93794 https://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=9&cad=rja&uact=8&ved=0ahUKEwjnx6Gok4PZAhWJDCwKHcOVDkgQFghMMAg&url=https%3A%2F%2Fjournal.fi%2Fuskonnontutkija%2Farticle%2Fdownload%2F64465%2F25719&usg=AOvVaw2-BRfPwEhIu-SCnubbd6jk ). Psykososiaalinen hypoteesi (PSH) puolestaan näkee ufokokemukset ensisijaisesti ihmisen mielestä lähteviksi. Tämä ei tarkoi