Pet Shop Boys -retrospektiivi, osa III

Siirrymme (omasta mielestäni) Pet Shop Boysien heikoimpaan vaiheeseen. Mennään siis pikakelauksella, koska en jaksa kiusata itseäni kuuntelemalla näitä uudelleen ja uudelleen.

Bilingual (1996)

Discoteca avaa levyn mainiosti, vaikkakin perkussiovoittonen sovitus tuntuu lähinnä yrittävän kätkeä biisin keskinkertaisuutta. Samaa voi itse asiassa sanoa koko levystä ja sen tuotannosta. Latinalaisamerikkalaiset rytmit ja saundit toimisivat tehokkaammin parempien biisien kanssa.

Metamorphosis kuulostaa hyvin 90-lukulaiselta puhelaulu/puolirappineen, mutta on jostain kummasta syystä kestänyt aikaa hyvin – kunpa biisi vain (jälleen kerran) olisi melodisempi ja tarttuvampi. Electricity on levyn parhaita kappaleita, hieman ärsyttävän tuotannon ja elektronisaundien alla kuplii liki klassinen PSB-melodia ja sanoitus.

Se a vida é (That's the Way Life Is) on ihan kiva -kategoriaan sujahtava, sinällään tarttuva ja kepeä biisi. Jos tämä tulisi radiosta, en vaihtaisi kanavaa ja saattaisin jopa oikeassa mielentilassa ottaa pari tanssiaskeltakin mutta parin minuutin jälkeen olisin varmasti unohtanut koko kappaleen. It Always Comes as a Surprise on epäonnistunut slovari (ainakin olettaen että sen tarkoitus ei ole vaivuttaa kuuntelijaa koomaan, mihin tarkoitukseen se kyllä sopii hyvin). A Red Letter Day on levyn perinteinen Pet Shop Boys -hittibiisi, jonka saundit tosin kuulostavat turhankin 90-luvun alulta (siis ikään kuin vanhentuneilta jo levyn ilmestymisen aikoihin) mutta ainakin laulumelodia on tarttuva.

Juuri kun usko alkaa olla lopullisesti mennyttä, tulee Up Against It, vihdoinkin biisi jonka voi liittää yhtyeen huippuen joukkoon. Ja mikä taito on kuulostaa näin tarttuvalta ja vaivattomalta! Neil Tennantin sanoituksetkin ovat tässä parhaimmillaan (”Such a cold winter with scenes/ As slow as Pinter/ Synchronise your watches/ There's still time to kill”).

The Survivors on huomattavasti onnistuneempi (puoli)slovari, jonka raukea tunnelma tuo mieleen hyvällä tavalla muistikuvia Being Boringista ja Behaviour-levystä. No, ehkä useimmilla muilla PSB-levyillä tämä olisi tylsintä tavaraa, mutta nyt suorastaan mukaansatempaava. Before on jälleen kerran puuduttavaa latinodiscoa jostain helvetin loputtomasta odotushuoneesta. Okei, ei ehkä niin huono mutta Pet Shop Boysien kohdalla odotukset ja rima ovat niin korkealla, että tällainenkin ihan näppärä viisu kuulostaa fanin korvaan aika kakalle.

To Step Aside saa vihdoin latinovaikutteet kuulostamaan hyviltä ja tarttuvilta (tulee mieleen Domino Dancing) ja sitä antaa osin anteeksi taas kerran keskinkertaisen biisin. Saturday Night Forever taas ei lukeudu perinteisten hienojen PSB-albuminlopetusbiisien sarjaan. Lähinnä se kuulostaa tekopirteältä (adjektiivi, jota en olisi arvannut koskaan käyttäväni Pet Shop Boysien tuotannosta puhuttaessa) ja ärsyttävältä.

Nightlife (1999)

For Your Own Good on Faithlessin Rollo Armstrongin tuottama ja ainakin kuulostaa hieman erilaiselta ja kiinnostavalta. Valitettavasti biisi itsessään on tylsä. Closer to Heaven sen sijaan iskee kuin jääpiikki lobotomiapotilaaseen. Kappaleen kertosäkeen kuullessaan antaa anteeksi aavistuksen mielikuvituksettoman säkeistömelodian. Ja pitkästä aikaa tuotanto kuulostaa hyvältä.

I Don't Know What You Want But I Can't Give It Any More jatkaa levyä lupaavasti. Biisi on tyylillisesti ja sanoituksellisesti hyvin perus-PSB-kamaa eikä yllä yhtyeen huipputuotantoon, mutta jotakin tarttuvaa siinä on. Happiness Is an Option saa pitkästä aikaa Neil Tennantin puhelaulun toimimaan eikä vain kuulostamaan kehnolta West End Girls -jäljittelyltä. Ei mikään mahtiteos, mutta toimiva.

You Only Tell Me You Love Me When You're Drunk on kohtuullisen onnistunut biisi (josta en kyllä kuule mitään kantrivaikutteita joita siinä Wikipedian mukaan olisi). Vampires on hyvää saundia, varsinkin bassokuvio joka kuljettaa kappaletta on miellyttävän muhkea. Laulumelodia voisi olla tarttuvampi mutta toimiihan tämä näinkin.

Radiophonic on tyypillinen 1990-luvun lopun/2000-luvun alun Pet Shop Boys -biisi, tylsä. Ei huono mutta lähes raivostuttavan keskinkertainen kappale, jossa on varsin unohdettava laulumelodia ja turhan vähän muita koukkuja joihin tarttua. The Only One jatkaa linjaa ja on taas yksi tarpeeton ja heikko slovari.

Boy Strange sentään kuulostaa erilaiselta, akustisen kitaran kuljettama säkeistö jää mieleen. Valitettavasti kertosäe on jäänyt kirjoittamatta ja käteen jää puolivalmis biisi, josta puuttuu se huippukohta. (Jotenkin oudosti kappaleesta tulee mieleen Suede, voisin hyvin kuvitella bändin esittävän tämän – paremmalla kertosäkeellä tietysti.)

In Denial onnistuu melkein olemaan sellainen mahtava PSB-slovari, jota yhtye tuntuu yrittäneen tehdä monta vuotta onnistumatta. Ei tämäkään täysosuma ole, mutta aika likellä. Vieraileva laulaja Kylie Minogue kuulostaa oudon paljon Madonnalta. New York City Boy tarjoilee tyylikkään ja reippaan disco-pastissin. Biisi svengaa niin hyvin, että annan anteeksi tylsähkön melodian.

Footsteps yrittää olla sellainen tyypillinen PSB-albuminlopetuskappale, mutta on (jälleen kerran) lähinnä tylsän keskinkertainen. Kohtalaisen onnistunut lopetus silti.

Release (2002)

Ehkä heikoin Pet Shop Boys -levy. Albumin paras biisi on ensimmäisenä kuultava sinkku Home and Dry, joka onnistuu olemaan hyvin perinteinen PSB-kappale, sekoitus hyvää oloa ja haikeutta, tarttuvia melodioita ja teräviä Neil Tennant -sanoja.

So my baby's on the road
Doing business, selling loads
Charming everyone there
With the sweetest smile

Levyn muut biisit ovat suoraan sanottuna niin ikävystyttäviä (eivät siis huonoja mutta raivostuttavan keskinkertaisia), että en oikeasti keksi niistä mitään kirjoitettavaa. London on ihan hauska (mutta jos tahtoo kuunnella tämännimisen biisin, suosittelen mieluummin The Smithsien samannimistä kappaletta). Plussana voisin mainita, että monessa biisissä kuultava (akustinen) kitara on toimiva lisäys yhtyeen saundiin – toisaalta, eikö Pet Shop Boys ole aina ollut parhaimmillaan kokonaan elektronisena? (No, onhan osa Being Boringin viehätystä tietysti se wahwah-kitara.) The Night I Fell In Love on tietysti hauska ja tarina sen taustalla on kiinnostava mutta ei juuri paljon muuta.